Vanhan testamentin mukaan Jaakob antoi suosikkipojalleen Joosefille syntymäpäivälahjaksi kauniin ja korean kauhtanan. Joosef oli ihan myyty. Kerran minäkin olin kuin Joosef, kerran minäkin sain haalarit ja tupsulakin: tyylipuhtaan pukukoodin siihen suurenmoiseen kurimukseen, josta en enää pyristele pois. Minusta tuli tekniikan ylioppilas, opiskelijakunnan kruunaamaton kuningas.
Teekkarin elämä kiteytettynäkin diffraktoi sangen monivivahteisen ja laajasti kvantittuneen spektrin. Parhaiten tämän huomaa siitä, ettei kunnon teekkarin olotilan ajan funktiota tarvitse integroida monenkaan sadan tuhannen sekunnin yli, kun arvojoukko jo koettelee humanistisimpien mielikuvituksien rajoja. Toden totta: juuri tämä huikaiseva diversiteetti on tässä kaiken delta ja epsilon.
Otetaan esimerkiksi sekin yksi Tiihosen Juha ja viikon verran ihmeellistä elämää. Kas näin:
Maanantai
Heräsin viikkoon aikaisin. Enpäs herännytkään, se oli eri viikko. Joka tapauksessa heräsin ennen pitkää ja oli tenttiviikko (lue: syysloma). Päivän liikuntavuorolla oli sählyä, välissä kiltahuoneella ankarat tichu-pelit ja illalla sitten pommisuojassa lisää läiskettä muovimailoilla. Saatoin palata Mikontaloon tyytyväisenä päivän kilpailuannokseen. Illalla opiskelin itseni uneen.
Tiistai
Heräsin jälleen ja lähdin koululle syömään. Tarkoitus oli opiskella lisää sähkömagneettista teoriaa sekä orgaanista kemiaa, mutta tichuksihan se taisi lopulta mennä. Kello oli lähestyny viittä koko päivän, ja kun kyseinen aika lopulta koitti, istuin hikoilevin kämmenin tenttisalissa valmiina kääntämään paperin ensimmäistä kertaa kymmeniin kuukausiin. Olin englannin kielikokeessa, jonka reputtaminen tarkoittaisi sitä, että minun täytyisi oikeasti käydä ansaitsemassa ne kurssilta saatavat kolme opintopistettä. Koe oli hauska ja uskon sen menneen hyvin, vaikka kirjoitinkin ehkä huonoimman esseeni vuosikausiin. Ajan patinoimaa pirkanmaalaista sananpartta lainaten: “aina ei voi saada täysiä pisteitä sanastollisesti tekniikan opiskelijoille suunnatusta akateemisen englannin kielikokeesta”.
Keskiviikko
Keskiviikkoa saattoi jo kutsua päiväksi. Heräsin. Kävin melkein kaverin kanssa syömässä. Tai siis melkein kävin kaverin kanssa syömässä. Äh. Kävin syömässä, kaveri melkein kävi syömässä. Minun kanssani siis melkein, kävi kyllä yksin. Minäkin. Asiaan!
Ruokailun jälkeen oli tentti sähkömagnetiikasta. Tenttipaperi oli aivan jäätävä. Olin itse keskittynyt ymmärtämään vektorianalyysin luonnetta kenttäteoriassa, paperi sen sijaan keskittyi eri aineiden sähkömagneettisten ominaisuuksien mallintamisen pohtimiseen. Kai se silti ihan hyvin meni. Tuskin sitä kovin ankarasti arvostellaan, jos sähköteekkareitakin täytyy saada kurssilta läpi.
Seurasi kolme tuntia koomaamista killassa ja lopulta orgaanisen kemian monivalintaveikkaus. Toivoni ei ollut ollut Hukassa, opiskelin mieluummin itsenäisesti. Niinpä osasin ihan kivasti piirrellä tikkuaakkosia läystäkkeelle. Voittorivi selvinnee hamassa tulevaisuudessa.
Tentin jälkeen menin Mikontalon kuntosalille, salilta saunaan, saunasta kolmoskerrokseen tyttöjen iltaan painelemaan mustia ja valkoisia ja koskettimia (kappas, yksi rinnastuskonjunktio liikaa). Oho. Unohdin myös vaatteet. Mainita siis. Saunasta tultuani puin tosiaan päälle ja sitten vasta jatkoin tenttiviikonkaatajaisiin. Ennen saunaan menoa myös riisuuduin. Tämä tapahtui salilla käynnin jälkeen. Kyllä, pukuhuoneessa. Enimmäkseen. Asiaan!
Siellä juotiin, siellä laulettiin. Ihan kiva ilta oli. Onneksi tenttejä ei enää ollut.
Torstai
Päivien päivä. Sain onnitteluja eri suunnista ympäri vuorokauden, heräsin puolenpäivän aikaan ja lähdin koululle palaveroimaan Nääspeksin sanoituksia. Aivoriihestä jatkoin kaupan kautta takaisin kämpille ja tein jännittyneenä pizzaa koko iltapäivän, olihan illalla määrä juhlia “uutta” kämppääni sekä vanhaa naamaani perinteisellä kaveriporukalla.
Ensimmäiset vieraat tulivat viiden jälkeen, kunnes meitä oli kymmenkunta hilpeää. Booli teki kauppansa kuin pesäpallo lasahtaa kuumille kiville eikä aikaakaan, kun aika jo kuluikin kuin siivilä (puinen). Monta korttipakkaa, pyramidihuijausta ja ennen kaikkea kaikkea myöhemmin ilta muuttui lopulta YÖKS ja yö aamuYÖKS. Tiesin juhlineeni, joku muu tiesi yöpyneensä n. selkärankansa mittaisella sohvalla, joku vielä muu taas tiesi lähteneensä aamulla laajan matematiikan tenttiin.
Se oli hieno päivä.
Perjantai
Edellä mainituista syistä heräsin monta kertaa. Viimeisen kerran heräsin tajuamaan, että minun pitäisi olla koululla viimeistelemässä sanoituksia. Lähdin oitis. Oli syksyinen iltapäivä.
Väänsimme kieltä (suomen) kuin viimeistä päivää (deadline seuraavana aamuna) mutta keskenhän se jäi, kun piti illan tullen siirtyä muihin tehtäviin. Palasin kämppään pähkäilemään epätoivoisesti joitakin yksityiskohtia, mutta lopulta annoin periksi ja hyppäsin haalareihin päämääränä Teekkarisauna ja Puoli Wuotta Wappuun -bileet.
Teekkarisauna oli tulvillaan. Myös ihmisiä oli paljon, joskaan ei liikaa, mikä oli ehdottomasti positiivista (absatively, sanoisi Grahame Coats). Kaiken hauskuuden keskellä ihmissuhdedraamoilta ei tietenkään vältytty, mutta se kai juuri tekee elämästä ja Frendeistä niin suosittuja. Tapasin loppuillasta lisäksi lukioaikaisia kavereita, mikä toi merkittävän lisämaun viikonlopun kuvioihin: absintin. Se on kuitenkin toinen tarina. Pitkien etsintöjen jälkeen löysin kenkäni kenkämerestä ja lähdin killan kautta kämpille, jonne itse jäin lopulta lepäämään herätäkseni edes nimellisissä sielun ja ruumiin voimissa seuraavaan aamuun.
Lauantai
Heräsin aamulla ja tunsin omaavani mitä tahansa muuta kuin parhaimmat sielun ja ruumiin voimani. Sanoitus piti viimeistellä ennen puoltapäivää, ja kämppäkin oli vieläkin tupareiden jäljiltä. Aivan, kämppäkin oli. Juuri muuta siitä ei voinut sanoa sen jälkeen, kun minä vahingossa koko kämpän. Liekö vaarallista? Joka tapauksessa pääsimme sivupersoonani kanssa pian yksimielisyyteen. Sanoituskin lähetettiin ajallaan ja olin siihen tyytyväinen.
Söin jotain, tiskasin pitkään, pakkasin kimpsut ja kampsut ja matkasin junalla Jyväskylään, sillä armas kotiväkeni oli varta sekä iltapäivää vasten lähtenyt evakkoon, jotta voisin ystävieni kanssa rauhassa juhlistaa jälleen yhtä hengissä selvittyä vuotta tässä julmassa maailmassa. En siis kehdannut enää perua juhlien järjestämistä, en enää siinä vaiheessa, mikä osoittautui lopulta loistavaksi ratkaisuksi.
Saavuin neljän kieppeillä iltapäivällä neljän kaverin porukalla neljän pyörän ajoneuvolla nelostietä sivuten henkisen kotikaupunkini rautatieasemalta Myötätuulentielle, missä alkoikin sitten eräs juhliin liittyvä olennainen toimenpide: suunnittelu. Vieraiden kutsuminen jatkui niin ikään sekä siivous, mutta ruuanlaitto sekä juhlakalu saivat vielä odottaa, ja odottavan aikahan on pitkä. Kello lähestyi kuutta kuin funktion arvo asymptoottia, mutta lopulta vieraita alkoi lappaa kuin äiti mehua syksyisin.
Hauskaahan meillä oli. Heti ensi töiksemme kävimme huoltoasemalla elintarvikeostoksilla kaverin vanhalla mersulla, sillä ovela isäni oli vienyt auton mukanaan Kokkolaan. Jälleen kerran meitä oli kymmenkunta ja me lauloimme, joimme, saunoimme, soimme, haukoimme voimme, kauhoimme, loimme… riimit loppuu, tittidii. Korttipakka, norjalainen esileikki, Hey Jude, Sweet Lemonade, mangobooli, tortillat… tomaatit loppuu, padapam. Kun aloitimme, oli kesä; kun lopetimme oli talvi. Se oli vaivan arvoista hommaa, mutta halpaa lystiä? Ei opiskelijalle.
Sunnuntai
Aamulla heräsin vaivoin, kömmin yläkertaan ja totesin siskon juuri palanneen kaverilta yökylästä. Huokaisin ja menin siivoamaan keittiöstä pullot, tölkit, ruuantähteet, tiskit ja vierailta unohtuneet matkapuhelimet. Järkkäsin itselleni kyydin rautatieasemalle, viiletin raiteilla Tampereelle, jotta ehtisin illan aikana viimeistellä vielä yhden sanoitustehtävän, osallistua lavastustalkoisiin sekä opiskella teollisuustalouden raastavaan tenttiin, joka yhdeksältä seuraavana aamuna toimisi virkistävänä alkuna uudelle viikolliselle teekkarin ihmeellistä elämää.
Sanoitus kyllä valmistui mukavasti, mutta talkoiden aikana maksettiin osa univelasta ja lukeminen muuttui jostain kumman syystä kirjoittamiseksi. Olo on sentään parempi, mikä on saavutus sinänsä neljän päivän putken ja seitsemän päivän viikon jälkeen, mutta aamulla siihenkin saataneen muutos.
Onneksi juuri muutos on tärkeintä tässäkin asiassa, elämänilossa. Kuten pohjostusosiossa hyvin selkeästi ja kansantajuisesti sanottu, viikko elämää on näyttänyt osan sen pimeimmistä ja kirkkaimmista puolista jatkuvan funktion keskiarvolausekkeen mukaisesti kaikkea siltä väliltä missään tapauksessa unohtamatta lunastaen sille asetetun valtaisan yliarvostuksen myös näinä epävarmoina aikoina.
Se, ystäväiseni, jos jokin, on syy olla onnellinen.
