Vanhan testamentin mukaan Jaakob antoi suosikkipojalleen Joosefille syntymäpäivälahjaksi kauniin ja korean kauhtanan. Joosef oli ihan myyty. Kerran minäkin olin kuin Joosef, kerran minäkin sain haalarit ja tupsulakin: tyylipuhtaan pukukoodin siihen suurenmoiseen kurimukseen, josta en enää pyristele pois. Minusta tuli tekniikan ylioppilas, opiskelijakunnan kruunaamaton kuningas.

Teekkarin elämä kiteytettynäkin diffraktoi sangen monivivahteisen ja laajasti kvantittuneen spektrin. Parhaiten tämän huomaa siitä, ettei kunnon teekkarin olotilan ajan funktiota tarvitse integroida monenkaan sadan tuhannen sekunnin yli, kun arvojoukko jo koettelee humanistisimpien mielikuvituksien rajoja. Toden totta: juuri tämä huikaiseva diversiteetti on tässä kaiken delta ja epsilon.

Otetaan esimerkiksi sekin yksi Tiihosen Juha ja viikon verran ihmeellistä elämää. Kas näin:

Maanantai
Heräsin viikkoon aikaisin. Enpäs herännytkään, se oli eri viikko. Joka tapauksessa heräsin ennen pitkää ja oli tenttiviikko (lue: syysloma). Päivän liikuntavuorolla oli sählyä, välissä kiltahuoneella ankarat tichu-pelit ja illalla sitten pommisuojassa lisää läiskettä muovimailoilla. Saatoin palata Mikontaloon tyytyväisenä päivän kilpailuannokseen. Illalla opiskelin itseni uneen.

Tiistai
Heräsin jälleen ja lähdin koululle syömään. Tarkoitus oli opiskella lisää sähkömagneettista teoriaa sekä orgaanista kemiaa, mutta tichuksihan se taisi lopulta mennä. Kello oli lähestyny viittä koko päivän, ja kun kyseinen aika lopulta koitti, istuin hikoilevin kämmenin tenttisalissa valmiina kääntämään paperin ensimmäistä kertaa kymmeniin kuukausiin. Olin englannin kielikokeessa, jonka reputtaminen tarkoittaisi sitä, että minun täytyisi oikeasti käydä ansaitsemassa ne kurssilta saatavat kolme opintopistettä. Koe oli hauska ja uskon sen menneen hyvin, vaikka kirjoitinkin ehkä huonoimman esseeni vuosikausiin. Ajan patinoimaa pirkanmaalaista sananpartta lainaten: “aina ei voi saada täysiä pisteitä sanastollisesti tekniikan opiskelijoille suunnatusta akateemisen englannin kielikokeesta”.

Keskiviikko
Keskiviikkoa saattoi jo kutsua päiväksi. Heräsin. Kävin melkein kaverin kanssa syömässä. Tai siis melkein kävin kaverin kanssa syömässä. Äh. Kävin syömässä, kaveri melkein kävi syömässä. Minun kanssani siis melkein, kävi kyllä yksin. Minäkin. Asiaan!

Ruokailun jälkeen oli tentti sähkömagnetiikasta. Tenttipaperi oli aivan jäätävä. Olin itse keskittynyt ymmärtämään vektorianalyysin luonnetta kenttäteoriassa, paperi sen sijaan keskittyi eri aineiden sähkömagneettisten ominaisuuksien mallintamisen pohtimiseen. Kai se silti ihan hyvin meni. Tuskin sitä kovin ankarasti arvostellaan, jos sähköteekkareitakin täytyy saada kurssilta läpi.

Seurasi kolme tuntia koomaamista killassa ja lopulta orgaanisen kemian monivalintaveikkaus. Toivoni ei ollut ollut Hukassa, opiskelin mieluummin itsenäisesti. Niinpä osasin ihan kivasti piirrellä tikkuaakkosia läystäkkeelle. Voittorivi selvinnee hamassa tulevaisuudessa.

Tentin jälkeen menin Mikontalon kuntosalille, salilta saunaan, saunasta kolmoskerrokseen tyttöjen iltaan painelemaan mustia ja valkoisia ja koskettimia (kappas, yksi rinnastuskonjunktio liikaa). Oho. Unohdin myös vaatteet. Mainita siis. Saunasta tultuani puin tosiaan päälle ja sitten vasta jatkoin tenttiviikonkaatajaisiin. Ennen saunaan menoa myös riisuuduin. Tämä tapahtui salilla käynnin jälkeen. Kyllä, pukuhuoneessa. Enimmäkseen. Asiaan!

Siellä juotiin, siellä laulettiin. Ihan kiva ilta oli. Onneksi tenttejä ei enää ollut.

Torstai
Päivien päivä. Sain onnitteluja eri suunnista ympäri vuorokauden, heräsin puolenpäivän aikaan ja lähdin koululle palaveroimaan Nääspeksin sanoituksia. Aivoriihestä jatkoin kaupan kautta takaisin kämpille ja tein jännittyneenä pizzaa koko iltapäivän, olihan illalla määrä juhlia “uutta” kämppääni sekä vanhaa naamaani perinteisellä kaveriporukalla.

Ensimmäiset vieraat tulivat viiden jälkeen, kunnes meitä oli kymmenkunta hilpeää. Booli teki kauppansa kuin pesäpallo lasahtaa kuumille kiville eikä aikaakaan, kun aika jo kuluikin kuin siivilä (puinen). Monta korttipakkaa, pyramidihuijausta ja ennen kaikkea kaikkea myöhemmin ilta muuttui lopulta YÖKS ja yö aamuYÖKS. Tiesin juhlineeni, joku muu tiesi yöpyneensä n. selkärankansa mittaisella sohvalla, joku vielä muu taas tiesi lähteneensä aamulla laajan matematiikan tenttiin.

Se oli hieno päivä.

Perjantai
Edellä mainituista syistä heräsin monta kertaa. Viimeisen kerran heräsin tajuamaan, että minun pitäisi olla koululla viimeistelemässä sanoituksia. Lähdin oitis. Oli syksyinen iltapäivä.

Väänsimme kieltä (suomen) kuin viimeistä päivää (deadline seuraavana aamuna) mutta keskenhän se jäi, kun piti illan tullen siirtyä muihin tehtäviin. Palasin kämppään pähkäilemään epätoivoisesti joitakin yksityiskohtia, mutta lopulta annoin periksi ja hyppäsin haalareihin päämääränä Teekkarisauna ja Puoli Wuotta Wappuun -bileet.

Teekkarisauna oli tulvillaan. Myös ihmisiä oli paljon, joskaan ei liikaa, mikä oli ehdottomasti positiivista (absatively, sanoisi Grahame Coats). Kaiken hauskuuden keskellä ihmissuhdedraamoilta ei tietenkään vältytty, mutta se kai juuri tekee elämästä ja Frendeistä niin suosittuja. Tapasin loppuillasta lisäksi lukioaikaisia kavereita, mikä toi merkittävän lisämaun viikonlopun kuvioihin: absintin. Se on kuitenkin toinen tarina. Pitkien etsintöjen jälkeen löysin kenkäni kenkämerestä ja lähdin killan kautta kämpille, jonne itse jäin lopulta lepäämään herätäkseni edes nimellisissä sielun ja ruumiin voimissa seuraavaan aamuun.

Lauantai
Heräsin aamulla ja tunsin omaavani mitä tahansa muuta kuin parhaimmat sielun ja ruumiin voimani. Sanoitus piti viimeistellä ennen puoltapäivää, ja kämppäkin oli vieläkin tupareiden jäljiltä. Aivan, kämppäkin oli. Juuri muuta siitä ei voinut sanoa sen jälkeen, kun minä vahingossa koko kämpän. Liekö vaarallista? Joka tapauksessa pääsimme sivupersoonani kanssa pian yksimielisyyteen. Sanoituskin lähetettiin ajallaan ja olin siihen tyytyväinen.

Söin jotain, tiskasin pitkään, pakkasin kimpsut ja kampsut ja matkasin junalla Jyväskylään, sillä armas kotiväkeni oli varta sekä iltapäivää vasten lähtenyt evakkoon, jotta voisin ystävieni kanssa rauhassa juhlistaa jälleen yhtä hengissä selvittyä vuotta tässä julmassa maailmassa. En siis kehdannut enää perua juhlien järjestämistä, en enää siinä vaiheessa, mikä osoittautui lopulta loistavaksi ratkaisuksi.

Saavuin neljän kieppeillä iltapäivällä neljän kaverin porukalla neljän pyörän ajoneuvolla nelostietä sivuten henkisen kotikaupunkini rautatieasemalta Myötätuulentielle, missä alkoikin sitten eräs juhliin liittyvä olennainen toimenpide: suunnittelu. Vieraiden kutsuminen jatkui niin ikään sekä siivous, mutta ruuanlaitto sekä juhlakalu saivat vielä odottaa, ja odottavan aikahan on pitkä. Kello lähestyi kuutta kuin funktion arvo asymptoottia, mutta lopulta vieraita alkoi lappaa kuin äiti mehua syksyisin.

Hauskaahan meillä oli. Heti ensi töiksemme kävimme huoltoasemalla elintarvikeostoksilla kaverin vanhalla mersulla, sillä ovela isäni oli vienyt auton mukanaan Kokkolaan. Jälleen kerran meitä oli kymmenkunta ja me lauloimme, joimme, saunoimme, soimme, haukoimme voimme, kauhoimme, loimme… riimit loppuu, tittidii. Korttipakka, norjalainen esileikki, Hey Jude, Sweet Lemonade, mangobooli, tortillat… tomaatit loppuu, padapam. Kun aloitimme, oli kesä; kun lopetimme oli talvi. Se oli vaivan arvoista hommaa, mutta halpaa lystiä? Ei opiskelijalle.

Sunnuntai
Aamulla heräsin vaivoin, kömmin yläkertaan ja totesin siskon juuri palanneen kaverilta yökylästä. Huokaisin ja menin siivoamaan keittiöstä pullot, tölkit, ruuantähteet, tiskit ja vierailta unohtuneet matkapuhelimet. Järkkäsin itselleni kyydin rautatieasemalle, viiletin raiteilla Tampereelle, jotta ehtisin illan aikana viimeistellä vielä yhden sanoitustehtävän, osallistua lavastustalkoisiin sekä opiskella teollisuustalouden raastavaan tenttiin, joka yhdeksältä seuraavana aamuna toimisi virkistävänä alkuna uudelle viikolliselle teekkarin ihmeellistä elämää.

Sanoitus kyllä valmistui mukavasti, mutta talkoiden aikana maksettiin osa univelasta ja lukeminen muuttui jostain kumman syystä kirjoittamiseksi. Olo on sentään parempi, mikä on saavutus sinänsä neljän päivän putken ja seitsemän päivän viikon jälkeen, mutta aamulla siihenkin saataneen muutos.

Onneksi juuri muutos on tärkeintä tässäkin asiassa, elämänilossa. Kuten pohjostusosiossa hyvin selkeästi ja kansantajuisesti sanottu, viikko elämää on näyttänyt osan sen pimeimmistä ja kirkkaimmista puolista jatkuvan funktion keskiarvolausekkeen mukaisesti kaikkea siltä väliltä missään tapauksessa unohtamatta lunastaen sille asetetun valtaisan yliarvostuksen myös näinä epävarmoina aikoina.

Se, ystäväiseni, jos jokin, on syy olla onnellinen.

Nääspeksi on Tampereen teknillisen yliopiston opiskelijoiden järjestämä ja toteuttama jokavuotinen harrastelijaprojekti, joka yhdistää perinteisen käsikirjoitetun teatterin, musiikin, tanssin sekä tietenkin olennaisena osana taidokkaan improvisaation, joka koskee kaikkia edellämainittuja taiteenmuotoja ja kytkee ne toisiinsa. Lopputuloksena on huikea opiskelijaviihteen spektaakkeli, jota haastan jokaisen kiinnostuneen tulemaan katsomaan tämän vuoden marras-joulukuussa Tampereen Pakkahuoneelle. Yksityiskohdista mainostanen lisää myöhemmin.

Miten tämä liittyy minuun? Tänä vuonna päätin sitten itsekin lähteä taidetta tekemään ja kampesin itseni Nääspeksin riveihin sanoitustiimiin sekä lavastuspuolelle. Sanoittajat sanoittavat syksyn aikana uudelleen lukuisia tilanteeseen sopivia kappaleita, jotta näyttelijöillä on, mitä laulaa, ja yleisöllä on, mille nauraa. Lavastus puolestaan huolehtii lavasteiden ynnä muiden rakennuksesta, huoltamisesta, asentamisesta ja liikuttamisesta ennen esitystä, sen aikana ja jälkeen. Kaikkialla porukka on hilpeää, työskentely haastavaa ja viihtyisää, uusia tuttavuuksia vaikka millä mitalla! Tämä on vaivan arvoista hommaa, sanon minä.

Valitettavasti “rainan” aihe, yksityiskohdat, biisit ja muut ovat vielä tässä vaiheessa salaista tietoa. Julkaisenpa silti paremman puutteessa oman kyhäelmäni sanoitusryhmän kiperään esitaitotehtävään, jossa tarkoituksena oli kirjoittaa Mamban Lauantai-iltana koskemaan Lähi-idän kriisiä. Menee abauttiarallaa (oikeasti vihaan tuota sanaa) näin:


Sotaloordin samba

Lauantai-iltana Palestiinaan
Oli tarkoitus lähteä juhlimaan
Ottaa lääniä pari vaan
Ja palata kotiin Juudeaan
Ensin meitä oli vaan Sharon ja mä
Sitten siihen tuli pari jenkkiä
Are tunsi ne, mutta minä en
Niinpä tilasin ydinohjuksen

Toiseen jenkeistä tutustuin,
Mutta siihen nuorempaan ihastuin
Ja öljykentistä sanoin: “hei,
Meille vai teille, kultasein?”
Hän vastasi kiiltoa silmissään:
“Vaan jokos Bagdadiin lähdetään?”
Piirsin Tiekartalle henkselit
Mä löysin hauskemmat pelit

Se asui pitkään piilossa
Aivan kaupungin laidalla
Parturin maksoin ja pyövelin
Olinhan löytänyt Saddamin
Sitten mieleni rohkaisin
Ja Gazaa hellästi pommitin
Siinäpä samassa romahti Hamas
Ja kai pari likkaakin lahtasin

Suurmiehen mainetta keräsin
Kunnes aamuyöllä heräsin
Se uus iso jenkki tuli eteiseen
Ja pussini punnittiin uudelleen

Sain sekunnin aikaa miettiä
Jotakin sopivaa selitystä,
Mutta katsoin parhaaksi kuitenkin
Karata kiireesti kotiin
Siis Länsirannan, Irakin
Libyan taikka Jerusalemin

Vielä hetkeksi mä säästäisin
Kunnes uskallan uusiin sotiin

Tänään iltapäivällä olin matkalla kampuksen halki opiskelijaravintolaan nauttimaan lentopallovuoron takia myöhästynyttä lounasta, kun ajatus iski ymmärrykseeni: jos minä olisin kernel, minun prosessoriajureitani ei olisi optimoitu työpöytäkäyttöä varten. Tiedän, se on jokseenkin kummallinen ajatus, mutta ei suinkaan ensimmäiseni. Lisäksi pidän siitä.

Nimittäin, jos arkipäiväisten taustaprosessieni sekaan lyödään jokin varoittamaton, kiireellinen, koskettava ja muutenkin hyvin hämmentävä muistisyöppö, se jäädyttää järjestelmäni täysin. Kävely pysähtyy, puhe pysähtyy, ajatus karkaa; jäähdytysjärjestelmä tosin kiihtyy, mutta se onkin rautapohjainen. Visuaaliset sensorit viuhuvat virikkeiden perässä ja signaaleja satelee, mutta mielikuvitus ei vain saa itseään käyntiin prosessorin laskiessa vimmatusti eri käyttäytymismalleja, vaihtoehtoja, merkityksiä, merkityssuhteita, suhteita. Onko minun aina pakko ajatella niin monimutkaisesti? Ellei nimittäin jokin onnekas ratkaisuajatus minua pelasta ja ohjaa toimintaani selville vesille, seuraa yleensä täydellinen time out tai vähintäänkin nöyryyttävän pituinen yleispersoonallinen idlaus. Se syö miestä.

Ratkaisuja tähän ongelmaan toki löytyy ja on käytössäkin monissa muissa järjestelmissä. Raskaan, syväluotaavan ja niin pirun monipuolisen ajattelualgoritmin voisi esimerkiksi korvata yksinkertaisemmalla, jolloin sosiaaliset selkkaukset (ne ovat niitä monimutkaisimpia) eivät tukkisi joka kerta koko päätä. Totta kai tästä seuraisi laskutehon luhistuminen myös enemmän tai vähemmän kaikilla muilla alueilla, mutta se avaisi mahdollisuudet johonkin uuteen ja arkipäiväiseen: sosiaaliseen palvelimeen. Tällainen palvelin sisältää kokoelman vakiovastauksia vakio-ongelmiin sekä selkeän ja yksinkertaisen virheilmoitusjärjestelmän, joka huolehtii kaikesta uudesta ja tehokasta ajattelua vaativasta. Esimerkki virheilmoituksesta: “haista sinä, Tommi Läntinen, vittu!”. Sellainen on palvelin.

Toinen ratkaisu voisi olla tappaa tyystin koko ajatteluprosessi silloin, kun se uhkaa mennä ylikierroksille. Selkäydin sekä erilaiset astetta autonomisemmat, peruskäyttäjän oikeudet ylittävät aivolohkot syöttäisivät silloin puhesyntetisaattorille omia initiaalisia ratkaisujaan, jotka perustuisivat hyvin pitkälti tunteille ja niiden vaihtelevan primitiivisille tavoille tulla ilmi. Näin, ikään kuin ilman palomuuria järjestelmän oleellinen tietoturva ja arimmat asiat olisivat tietenkin täysin taitavan hakkerin armoilla. Siitä voisi helposti kuvitella seuraavan erilaisia heikkouksia – seuraakin – mutta käytäntö osoittaa, että niin kauan kuin turvaton järjestelmä ei ole saastunut eli pahantahtoinen tai mielenvikainen, hänen lähiverkkonsa koetaan turvalliseksi ja mieluisaksi. Avoimuus tuo kavereita!

Muitakin ratkaisuja liian vaikean ajattelun seisauttamaan järkeen varmasti olisi, mutta niistä luultavasti ainoa inhimillinen on huolellinen optimointi. Me emme voi nykylääketieteellä muuttaa omaa laitteistoamme, emme ylikellottaa prosessoreita tai panna lisää muistikampoihin. Ajureitakaan emme voi suoraan päivittää genius.orgista, mutta itse asiassa oikeilla toimilla, tuumilla ja tarkkaavaisuudella me voimme hellävaraisesti sekoitella synapseja parempaan järjestykseen; voimme oppia käyttämään aivojamme tehokkaammin. Palvelintekniikan, spontaaniuden ja perusteellisen pähkäilyn saumaton yhteistoiminta voisi olla juuri sitä, mitä pettämätön järjestelmä tarvitsee. Se on ennen kaikkea harjoittelukysymys.

Enhän minä sillä, että yrittäisin jotain tällä arvelulla ja kovin kyseenalaisella ihmismallinnuksellani saavuttaa. Suoraan sanottuna tämä on kai vain jokin sellainen maanantaiyön mielipuolinen allegoria. Ei siitä kuitenkaan kukaan saa mitään kostu, sillä se pitää lukea ainakin pariin kertaan.

Taidan mennä nukkumaan, sillä huomenna on luento ja…

Ps. Viime viikko oli aika värikäs ja rankka. Keskiviikkoiltana improvisaatioteatteri Nääsimpron mahtava esitys sekä perinteiset Lakinlaskiaiset toimivat villinä pohjustuksena torstain Kauppakadun Approlle. Viimeksi mainittu on monumentaalinen haalarikansan tapahtuma, joka sijoittuu Jyväskylän baareihin aina syksyisin. Minä olin se yksi siellä vähän päihtyneenä siinä violetissa haalarissa, jos tunnistit. Myös tankotanssijana niitin, hmm, mainetta… Paluubussien saapuessa vietin pitkän perjantain Hervannassa, kunnes lauantaina alkoivat oppiainejärjestö Hiukkasen 20-vuotisjuhlat. 18 tunnin, varmaan aika pitkälti yhtä monen annoksen, tanssin, löylyn ja etikettivirheen jälkeen palasin kotiin nukkumaan.

Sunday, bloody Sunday.

Kiltamaksu, liikkamaksu, vuosimaksu, maksu
Kukkarosta kaivettava joka maissinaksu

Avajaiset, tuparit ja vuosijuhla, juhlaa
Kaikkeen sitä nuorukainen tukeansa tuhlaa

Kauppakadun approbatur, pubirundi, en ny dator,
junalippu, bussikortti, luurilasku, joka sortti

Verkkokauppa, Mörrimöykky, Juveneksen safka
Kaappi, sohva, imuri ja Mikontalon lafka

Verholiike, ruoka, juoma, vaatetus, se siitä
Onko se nyt kumma kun ei rahat aina riitä?

Kun ihmiset laittavat ruokaa tai käyvät lenkillä, he ajattelevat usein mahaansa unohtaen sen tärkeän tosiasian, että määränpää – oli se sitten suuri tai suppea – on loppujen lopuksi toissijainen huolenaihe itse matkan rinnalla: ah, endorfiinin juoksu ja rypsiöljyn tuoksu! Tässä tekstissä ravi ja ravitsemus ovat kuitenkin toissijaisia huolenaiheita suuren kokonaiskysymyksen rinnalla. Tämä on kertomus kahdesta vaihtoehdosta ja siitä, kuinka pienet binääriset päätökset johdattivat minut sinne ja takaisin: Progressive Nationin keikalle Helsingin jäähalliin 23.9.2009.

Kaikki alkoi siitä, kun Dream Theater -maanikko siskoni teki tiettäväksi kyseisen unelmien poikabändin aloittavan Euroopan kiertueensa Helsingistä. Totesin, että minulla kaksi vaihtoehtoa: särkisin joko oman budjettini maailmanluokan lippumarkkinoilla tai tyttörukan sydämen, sillä yksin ei pikkuista voi päästää sinne vaarojen karikkoon. Ratkaisu: valitsin sekä maun että keveyden. Toisin sanoen lapsenvahtistatuksella lunastin sekä sankarinviitan että ilmaisen lipun konserttiin, jonka tiesin purevan omiinkin luihin ja ytimiin. Alku hyvin, kaikki hyvin. Kaverikin ilmoittautui matkalle mukaan.

Seuraava ongelma oli matkat. Kuinka saada Jyväskylän osasto, eli kaveri ja siskoni, sekä minut Tampereelta Helsinkiin yhtä matkaa, arkipäivänä ja hyvissä ajoin. Jonkun oli selvästi ajettava autoa, ja käytännössä vaihtoehtoja oli kaksi: minä tai kaverini. Itse liityin kuitenkin seurueeseen vasta puolimatkassa Tampereella, kaverini ajokortti puolestaan kuuden viikon kuluttua. Ratkaisu: lopulta sopiva junavuoro löytyi. Tovin verran Pasilasta käveltyämme saavuimme jäähallin eteen jonon hännille kolme ja puoli tuntia ennen kuin ovet avattaisiin. Kello oli kaksi iltapäivällä. Oli uuden valinnan aika.

Siskoni oli ehdottomasta saatava jäädä jonottamaan itselleen hyvää paikkaa permannolta. Minä ja kaverini taas kohtasimme oman ikäluokkamme tärkeimmän ongelman: mistä hyvää, riittoisaa ja kohtuuhintaista kebabia? Astelimme Mannerheimintietä pohjoiseen etnisyyssensorit virittyneinä ja salaa ikkunan läpi annoskokoja pälyillen. Lopulta astuimme valintojen maailmaan: näköhavainnon perusteella varmasti pienet pizzat vaiko sika lounassäkissä? Ratkaisu: ratikalla keskustaan. Täytyyhän Helsingistä löytyä edes yksi säädyllinen ruokapaikka! Aikaa oli sentään vielä tuntikaupalla ja musiikkiliikkeeseenkin oli vähän asiaa, niinpä laajensimme hakuparametreja.

Varmasti useamman kilometrin jälkeen päädyimme paikalliseen Pizza Serviceen. Sattumalta kitarankieläkin myytiin tien toisella puolen, joten saatoimme palata puolityytyväisinä sylttytehtaalle ja ostamaan siskolle evästä. Mainittakoon, että Helsingin heikko näyttö sinä päivänä pönkitti entisestään Jyväskylän asemaa Suomen epävirallisena pizzapääkaupunkina. Kello oli puoli viisi, kun lyhyen ratikkaodysseian jälkeen palasimme jäähallille. Tunti siis jäljellä ovien aukaisemiseen ja eturivin paikkojen salamannopeaan täyttymiseen. Sisko oli ensimmäisten joukossa jonossa. Seisoimme taaempana. Odotimme. Meillä oli kaksi vaihtoehtoa: ylimääräiset vaatteet pois joko paikallaan junnaavassa ryppäässä tai hektisessä narikkajonossa. Ratkaisu: takki ja lakki laukkuun juuri sopivasti ennen kuin viiltävä syyssade aloitti kostean konserttonsa faniparkojen niskaan. Niin sitä nuhaa hoidetaan.

Lopulta ovet avattiin. Turvatarkastukset, narikka, portaat alas, permannolle. Parhaat paikat oli jo viety, mutta reunoilla oli yhä tilaa. Sisko oli jo jossain, mutta minun ja kaverini täytyi nyt valita kahden Johnin välillä: vasemmalle Myungin varjoon vai oikealle Petruccin häikäistäväksi? Ratkaisu: kuka hullu siinä nyt jaksaa tuntia odottaa, että lämppäri aloittaa? Parhaille paikoille ei ollut asiaa enää kuitenkaan, joten päätimme hoitaa paitaostokset hyvän sään aikaan ennen ruuhkia. Matkamuistoja rikkaampina löysimme lopulta itsemme alusta lähtien itsestäänselvästä sijainnista kitarajumalan kinkun katveessa, noin viidennestä rivistä. Keikka alkoi.

Bigelf, amerikkalainen progemetallibändi saapui lavalle jännittyneiden suosionosoitusten saattelemana. Pitkään samettitakkiin ja silinteriin pukeutunut laulaja-kosketinsoittaja oli täydellinen keulakuva persoonallista, tunnelmallista ja olosuhteisiin nähden varsin visuaalista rockia soittavalle karvaiselle kokoonpanolle. Bändi, tyyli, biisit, kaikki tuli minulle uutena, mutta pidin kuulemastani. Aloin ymmärtää, ettei sinne asti oltu tultu puutuman pystyyn tai valittamaan ruuasta vaan nauttimaan tunnelmasta ja maailman parhaasta musiikista! Lämppäri teki tehtävänsä.

Seuraavan esiintymisvuorossa oli ruotsalainen metallimastodontti Opeth. Veitikkamaisine välispiikkeineen ja jykevine tuplabasaareineen bändi oli täyttä rautaa. Biisejä tunsin jälleen aika heikosti, mutta pääsinpä todistamaan jopa kahden kappaleen historiallista ensiesitystä livenä. Perehdytys todelliseen maailmanluokan mättöön kesti vajaan tunnin, jonka jälkeen yleisö oli lopulta valmis Dream Theaterin valloittaa. Roudarit olivat ripeitä tänä vuonna, eikä kestänyt todellakaan pitkään, kun yleisö jo kiljui A Nightmare to Rememberin alkuvälähdysten heijastuessa pikimustaan esirippuun.

Se valahti maahan. Takaa paljastui Portnoyn miehitetty, kolossaalinen rumpusetti sekä bändin soittavat jäsenet tamburiinoa lukuunottamatta. Hillitysti he tepastelivat vakituisille paikoilleen rokkaamaan. Tämä oli sitä. Konsertti oli täydessä käynnissä ja muita vaihtoehtoja oli turha edes miettiä kuin sen mukaan tempautumista! Seuraavana vuorossa oli odotetusti A Rite of Passage uusimmalta levyltä, sen jälkeen Hollow Years, Erotomania, Voices, Forsaken, Spirit Carries on ja As I Am. Välissä oli monennäköistä kikkailua, kuten iPhone-soolo, lopuksi encorena Count of Tuscany. Keikka oli hyvä erityisesti siitä syystä, että iso osa settilistasta vastasi omia toiveitani. Erotomaniaa tai Spirit Carries Onia saattoi fiilistellä aivan tosissaan. Bändin show oli edelleen vähän persoonaton, mutta parannusta kahden vuoden takaa oli roimasti: iloinen ilme ja energisyys oli todellista. Mikä tärkeintä, taidot ovat taivaalliset yhä. Sille jaksaa heilutella päätään.

Konsertti oli kuitenkin ohi. Löysin siskoni ja nopea toimintasuunnitelma luovi koko porukan läpi narikasta ja paitapisteeltä ilman kohtuutonta viivästystä. Kaverini kanssa saatoimme tytön yöratikalla sukulaisen luo nukkumaan, jonka jälkeen oli aika suunnitella omat kotiinpaluumme. Kello oli vartin yli yksitoista. Meillä oli kaksi vaihtoehtoa: kaveri lähtisi minun kanssani puolen tunnin päästä Tampereelle nukkumaan tai odottaisi yksin Jyväskylän bussia puoli kahteen asti. Ratkaisu: hiiteen Tampereen bussit, mehän kävellään keskustaan ja etsitään jotain syötävää! Minulla nimittäin oli kaksi vaihtoehtoa: 23.45 tai 02.00. Ja niin me lähdimme. Ikään kuin kävelyä ei olisi vielä takana tarpeeksi.

Muutaman kilometrin jälkeen olimme tutuilla nurkilla jälleen. Löysimme suuhunpantavaa paikallisesta gastronomian paratiisista, McDonald’sista, ja kylläpä tuntuikin hyvältä päästä istumaan! Kello lähestyi yhtä yöllä, kun lähdimme etsimään Helsingin linja-autoasemaa. Sen piti olla jossain ihan rautatieaseman lähellä, eikö niin…? Ei näkynyt. Kysyisinkö neuvoa ohikulkijalta vai taksikuskilta? Ratkaisu: googletin sen kännykälläni. Hakukone ohjasi meidät Kampiaukiolle, ja sitä oli jokseenkin mahdoton niellä, että suurkaupungin kaukoliikennelaituri olisi pienempi kuin Pieksämäellä. Silloin mieleeni juolahti muistikuva kymmenen tunnin takaa: terminaalit ovat kauppakeskus Kampin kellarissa! Käppäilimme sisään teinihelvettiin. Kello oli 01.11, kun vahingonilo sai pokkani poksahtamaan.

Eihän kahdelta mitään pikavuoroa kulkenut Tampereelle, se oli lähtenyt todellakin tasan 11 minuuttia sitten eli yhdeltä. Niinpä minulla oli kaksi vaihtoehtoa: lähtisin kaverin kanssa Jyväskylään tai istuisin terminaalin lämmössä ja odottaisin, kunnes seuraava kolmostien kyyti noukkisi minut kahden tunnin kuluttua. Ratkaisu: lähdin Aussie Bariin istumaan yhden Stella Artois’n ja katsomaan, kuinka Real Madrid pieksi Villarealin vieraissa. Olin niukasti alaikäinen, mutta ei se tainnut ketään kiinnostaa. Kaksi tuntia kului hitaasti. Palasin terminaaliin. Lopulta bussi saapui.

Se kiersi Helsinki-Vantaat ja Valkeakosket. Kas, kun ei Parolannummella käynyt kääntymässä! Onnistuin ummistamaan silmäni välillä. Itse uni tuli aika heikonlaisesti. Bussi saapui Tampereen linja-autoasemalle 6.05 ja minun oli tehtävä päätös: jatkaisinko Keskustorille, paikallisliikenteen parhaille apajille, vai kärkkyisinkö aseman kahviossa kolmekymppistä. Ratkaisu: minuuttia myöhemmin seisoin pysäkkikopin nurkassa kylmän tuulen repiessä vastustuskykyni riekaleita. Kolmekymppinen tuli vähän ajan kuluttua.

Saavuin Hervantaan, riensin Mikontaloon, riisuin kengät ja huomasin väsymykseni hävinneen. Tyypillistä. Irkki oli auki ja Facebook. Laitoin kellon herättämään puoleltapäivin ja menin kahdeksalta nukkumaan.

Koko edellisen vuorokauden ajan olin tehnyt enemmän tai vähemmän kummallisia ratkaisuja, ja sama meno tuntui jatkuvan edelleen. Minun oli päätettävä, tulenko minä koskaan oppimaan vai tarvitsenko siihen apua toisilta. Ratkaisu: ehkä minä olen tietämättäni tiennyt sen kaiken aikaa. Niin minkä? Senhän nyt joka katraan naski ymmärtää, ettei elämässä oleellista ole aina määränpää, vaan matka, joka sen saavuttamiseksi on käytävä. Vielä tärkeämpää kuitenkin lienee huomata, että jotta tämä matka säilyttäisi mielenkiintonsa, lunastaisi sille langetetut suuret odotukset, on välillä uskallettava poiketa rutiinista ja monotoniasta – käydä sopivasti sivuraiteilla!

Sitä se elämä on.

Ps. Tulin sentään kotiin ennen postia. Mutta mitä postia? Puolustusvoimat lähetti kirjeen, jonka oleellinen sisältö on, että minut on valittu kriisinhallinnan toimintavalmiuteen 1.10.2009 alkaen. Eli lokakuun alusta eteenpäin sitten odotellaankin korva kovana sitä suurta puhelinsoittoa: tuleeko minusta rauhanturvaaja.

Rakennelma vaappui kylmässä tuulessa. Kauniit, kultaiset ornamentit helisivät hiljaa kiinnityksissään ja ontot minareetit huilumaisine vaikerruksineen säestivät. Maalin hylkäämät ikkunalaudat hakkasivat tahtia pimeässä. Jälleen kerran luottamuksen ja hyvän tahdon temppeli taipui epätoivon leikkikentäksi, kyynisyyden työkaluksi; jälleen kerran pettymys riehui kellarissa ja peitti seinät mustalla maalilla. Hapan sade pureutui onnellisuuden marmoriin, mutta paksut seinät kestivät vielä, ja portit pysyivät auki. Lopulta myrsky jätti temppelin nimeltä Maailmankuva, niin kuin se aina jättää. Temppeli kesti niin kuin se aina kestää. Ruoste syntyi katonrajaan ja uljaat patsaat murtuivat muotopuoliksi. Oli remontin aika, mutta niinhän se aina on.

Viime kesänä lensin siihen riepottelevaan myrskypilveen: luin Keskisuomalaista. Ei lehdessä maanläheisine juttuineen niinkään vikaa ole, mutta yleisöosasto ja sen lyhyet mielipiteet seisauttivat päiväni pahemman kerran. Syyllistystä, sarkasmia, surkuttelua, sontaa – armotonta idealistista kädenvääntöä 160 merkin maksimilla. Joidenkin on sitten kerta kaikkiaan saatava oma äänensä kuuluviin. Ei mielipiteiden ilmaisussa itsessään niinkään vikaa ole, mutta kaikki ne merkitysköyhät ja pahansuovat perspektiivipierut saavat minut nostamaan hiusrajaani. Toisin sanoen: onko ihan kaikesta pakko valittaa?

On tosiaan näitä, jotka kirjoittavat pikamielipidepalstalle naapurin rumasta pressusta, jota on suru katsella kävelyllä käydessä. Heille ei kai tulisi mieleenkään selvittää asioita – sikäli kun niissä mitään selvittämistä edes on – henkilökohtaisesti niin kuin kaksi elävää olentoa konkreettisessa maailmassa. Sitten on niitä, jotka vastustavat hallintoa, esivaltaa, markkinataloutta, uskontoa, maahanmuuttoa tai jotain muuta yleisön hyväksymää asiantilaa. Onko niitä oikeasti niin vaikea käsitellä rauhallisesti ja muita loukkaamatta tai olla paasaamatta ensinkään? Totta kai se on. Ja totta kai, niin kuin sähkömagnetiikassa tai kunnon polkupyörässä ikään, muutosta vastustava voima on vääjäämätön: aina löytyy joku vakaumuksellinen konservatisti, jonka eetterinaikuiset periaatteet velvoittavat lyttäämään kaiken edistyksellisen niin pahassa kuin hyvässäkin. Onko se tosiaan niin vaikeaa pysyä nahoissaan ja olla loukkaantumatta jok’ikisen tusinapopulistin irtiotoista? Totta kai se on. Säälittävin ryhmä on kuitenkin keltaista lehdistöä kumartava juorukerho, jonka pääasiallinen tehtävä tuntuu olevan julkisuuden henkilöiden kaikenkattava julkinen seuraaminen, arvosteleminen, kritisoiminen. Niin. Onhan se “kansan oikeus tietää” millaiset törpöt heitä edustavat politiikassa ja BB-talossa. Kolmen sanan spoileri: he ovat IHMISIÄ! Mitä niistä ette ymmärtäneet?

Miksi me oikein olemme niin kriittisiä? No ensinnäkin se on aivan helkkarin trendikästä. Kaikki vastustavat jotain – maailman typerin muoti-ilmiö! (Myönnetään, typerämpiäkin on.) Toiseksi: kriittisyys saa meidät vaikuttamaan fiksuilta. Olemmeko fiksuja? Yhtä hyvin voisi kysyä, saako S-koon mekko joka mimmin näyttämään hoikalta. Kolmanneksi: se nyt vain on perverssi elämäntapa. Siihen opitaan, kasvetaan, sitoudutaan, kunnes viimein päästään lopullisesti irti tyytyväisyyden raastavasta ikeestä. Kriittisyys on kuin puukko: yksi maailman ikiaikaisimmista ja käyttökelpoisimmista työkaluista – ja maailman suosituin ase. Onneksi ihminen ei ole niin ahne ja ylimielinen, että aseita koskaan käyttäisi.

Elämme valituksen aikoja. Taloustaantuma heräättää porvariston ymmärtämään, kuinka valtavalla uurastuksella oma parveke maailman kattohuoneistossa onkaan ansaittu – ja kuinka suurta viekkautta sen vaaliminen tuleekaan vaatimaan. Samaan aikaan luonnon suojelijat hukkuvat itsepäisesti asiansa traumoihin suostumatta tarttumaan niihin pieniin ja suuriin ilon punoksiin, joita maailma muillle tarjoaa. Kiinalainen tyttö saa 16-vuotislahjaksi vapaapäivän riisipellolta, kun taas Yhdysvalloissa itketään vääränmerkkistä autoa. Uskovaiset taistelevat itselleen valtaa ja ateistit työntävät väkisin sormensa hiirenloukkuun, vaikka kovin kovasti väittävät olevansa juustolle allergisia. Tämä ja kaikki muu ruokkii ylensyönyttä valituksen kulttuuria, joka ei ole vain kytevä hiillos yhteiskuntamme rakenteissa – me olemme ilmiliekeissä, ja salaisissa unissamme huudamme palokuntaa hätiin.

Samaan aikaan joku tyytyväinen seisoo pihalla savua väistellen ja pudistaa avuttomana päätään. Totta tosiaan: jos kipu ei tarttuisi tiedostamisen kautta, jos maailmankuva ei olisi rakennettu muista ihmisistä, jos omaatuntoa ei olisi, niin ihmiskunnan joutsenlaulun loputtomat kertosäkeet olisivat mitä erinomaisinta viihdettä.

Remontti on valmis taas. Epäitsekkyyden kaivo homehduttaa puun – se heti täytettäköön. Solidaarisuuden portti on auki syöpäläisten saapua – se välittömästi teljettäköön. Vain onnellisuuden valkoinen marmori jääköön, se kyllä huuhtoutuu hiljaa likaisen maailman sateisiin. Sopivasti kyynisyyttä kannatinpalkkeihin, eikä ruoste enää syö. Riittävästi synkkyyttä sementtiin, eikä se toiste murene. Välinpitämättömyyden pintamaali vielä, ja julkisivu on kuin kuninkaan.

Remontti on valmis taas. Temppeli nimeltä Uusi Maailmankuva kestää säätä ja aikaa, mutta jotain siitä puuttuu. Siellä ei asu enää ihminen.

Pois tieltä fisut ja tervasnapsit, täältä tulee teekkareita!

Joo joo, tuossa ei ollut oikeastaan mitään järkeä, mutta innokkaalle, uudestisyntyneelle ja luennoillakäyvälle tupsufuksille kello on jo paljon, eikä tekstiltä voi aina liikoja vaatia. Tosiaan opinnot pärähtivät käyntiin kuluvan viikon alussa kuin 30 litran saavillinen kotikutoista kaljaa – olen siis kotona jälleen ja hyvinkin hyperaktiivinen siitä!

Viimeisen viikon aikana olen siis sopeuttanut itseni takaisin Tampereen rytmiin, pitänyt yhdet tuparit, muutenkin juonut vähemmän kuin laki sallii (laki on siltä osin aika suvaitsevainen) ja siinä sivussa synkronoinut vähän teknillistä tieteentuntemustani. Olen lähes kaikin puolin tyytyväinen, sillä paluuni tulevaisuuden alalle vaikuttaa osoittautuvan näkökulma toisensa jälkeen paremmalta kuin olin osannut odottaa. Ennen kaikkea olen taas tavannut julmetusti ihmisiä, enkä oikeastaan edes tiedä, olenko iloisempi vanhoista tutuista kasvoista vaiko niistä uusista, mutta onko sen niin väliä kuitenkaan? Kiitos ihmiset, olette ihania! Kiitos plastiikkakirurgi, olet sankarini, vaikka ikivanhat juttusi ovatkin välillä niin kovin puuduttavia…

Vaan eipä minulla kummempia tällä kertaa. Antakaa minulle syy; pysykää kanavalla. Hiukkaskomppanian 07-joukkueen kolmas superfuksi kuittaa ja kumartaa – vanhojen ja uusien hyvien aikojen malliin. Rauhalan orsilla tavataan, saunan takana on rekkari ja kolkytysimillistä särkylääkettä kaikille särkyyn kuin vaivaan!

Ny!

Ps. Blogini kuulostaa kuulemma humanistiselta. Lisäksi minulta on tilattu paluuta vanhempaan tyyliini, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Kiitos kaunis palautteesta. Joka tapauksessa itse itseäni käskien määrään lähiaikoina kirjoitettavaksi kärkevän tekstin suosikkiaiheestani valittamisesta: vauhdilla ja vanhaan tapaan!

Pps. Käytänkö ehkä liikaa huutomerkkiä?

Juoksen hämärtyvässä metsässä kintereilläni väsymätön ja hurjistunut parivaljakko. Kostean männikön lomassa ensimmäisen tukka viuhuu ohimolta toiselle, toisen millimetrintarkka siili taas tekee kunniaa mustalle paidalle, jota koristaa Sotajumalan tarkoin varjeltu tunnus. Jos heitä jokin yhdistää, se on kasvoille lukkiutunut vakava määrätietoisuus ja askelissaan kilometri toisensa jälkeen toistuva sinnikäs peräänantamattomuus. Ponnistan lahonneen puunrungon yli ja vapaalla kädelläni suojaan kasvojani nuoren kuusen oksilta. Parin sekunnin ajan sallin mieleni levätä sillä virkistävällä aistimuksella, jonka kylmät, pisaroivat neulaset aikaansaavat jo valmiiksi läpimärällä paidalla. Vilkaisen olkani ylitse, ja niin kuin miljoonat ja taas miljoonat sadepisarat ympärilläni palaavat harmaana verhona pohjavesiin, minun ajatukseni palaavat takanani rymiseviin taistelijoihin. Tehtävääni. Reittiin. Oja loppui juuri oikealla, mutta missä on se karttaan merkitty polku? En näe sitä missään. Mikä nyt neuvoksi? Jään typertyneenä seisomaan aloilleni. Ilmekään värähtämättä kuuntelen, kuinka rytinä pysähtyy selkäni taakse. Kuinka tähän oikein tultiin, mietin, mutta laukausta ei tullutkaan.

Lauantai 29.8.2009 oli varsin värikäs alkusyksyn päivä Tampereen Olkahisissa. Minun ja kahden ystäväni päivä alkoi kuitenkin Hervannassa, jossa puoli yhdeksän aikaan aamupäivällä oli tiivis pilvipeite. Pakattuamme kilokaupalla vettä, suolaa ja energiaa sekä erinäisiä elintärkeitä varusteita, kuten partiosaappaat, astelimme teknillisen yliopiston pihaan, sillä sieltä starttasi TaKoRU:n vuotuinen partiotaitokilpailu. Yhtä nimenhuutoa ja numeronvaihtoa rikkaampana sekä seteliä köyhempänä astuimmekin pian kimppakyytiin määräpaikkana Olkahisten ampumarata, jossa ensimmäiset rastit pidettäisiin. Ja pidettiinkin.

1. rasti: tuliylläkkö
Ensimmäiselle rastille partiomme kutsuttiin kolmantena kellon ollessa noin 1030. Selvästi tiedossa oli jo, että tällä kertaa ammuttaisiin soveltavia maaleja jollain kertatulirajoitteisella rynnäkkökiväärillä. Niin kävi, mutta itse yllätys saatiin ahtaan ampumakopin ovella A4-arkin muodossa. Tehtävämme oli nimittäin järjestää käytössä olevilla kolmella Kalashnikov-johdannaisella ja 20 39×7.62-kaliiberisella patruunalla tuliylläkkö puolelle tusinaa vihollissotilaita (SPOL-tauluja), aikaa kolme minuuttia ja ensimmäisestä laukauksesta 30 sekuntia. Kiireesti taistelijat ampumapaikoille, patruunat kolmeen osaan, lipastus, nopea maalien osoitus ja” tulta”. Eiväthän ne kaikki osumat täydellisiä olleet, mutta jokaisesta taulusta löytyi silti vähintään yksi reikä, mikä tärkeintä. Yllätys oli varmasti kaikille joukkueille sama, joten ripeä ja rauhallinen ote sekä hyvä tarkkuutemme takasi meille lopulta parhaat pisteet tältä rastilta.

2. rasti: pistooliammunta
Tuliylläkön jälkeen meidät ohjattiin suoraan ampuma-alueen toiselle puolelle, pistooliradalle. Luvassa oli yksinkertaista tukikohdan puolustamista kääntyviin vihollisiin lyhyeltä etäisyydeltä .22-kaliiberisilla ratapistooleilla. Ensimmäisessä vaiheessa ammuttiin viisi laukausta 20 sekunnin tauluun, toisessa vaiheessa sama määrä 3 sekunnin kääntyviin tauluihin. Jälleen kerran tärkeintä oli saada kaikki laukaukset osumaan, missä melko hyvin onnistuimmekin. Itse pääsin ampumaan ensimmäisen vaiheen uudestaan, kun lipas tarjosi vinosyöttöä neljännen patruunan kohdalla. Ihan parhaita pisteitä ei tällä kertaa saatu, mutta sitä tietoa ei vielä silloin saatu itseämme lannistamaan. Sen sijaan suuntasimme kisanjohtajan autolle, josta meille ojennettiin kartat. Pääsimme matkaan.

Katson epäluuloisena kahteen vettyneeseen hahmoon takanani. He vastaavat samalla katseella. Sain toisen mahdollisuuden, ajattelen, mutta kuinka käyttäisin sen? Tiedän vihollisen lähestyvän minuutti minuutilta ja päätän, ettei mikään tiheikkö, ei mikään myrsky, ei mikään uupumus voi tulla minun ja tehtäväni väliin. Näen pienen polun, joka jatkuu lounaaseen. Pelkään, ettei se vastaa kartan suttuista katkoviivaa, mutta vaihtoehtojen sanelemana en voi kuin syöksyä perään ja toivoa, ettei voimalinja sekoittanut kompassiani. Tiesin, että miehet lähtevät perääni. Huokaisen salaa ja pyyhin vettä otsaltani. Turhaan.

3. rasti: käsikranaatit
Tämä rasti löytyi aika vaivattomasti sivutien varrelta. Partiollemme annettiin kymmenen harjoituskäsikranaattia ja osoitettiin heittopaikka sekä maali. Vuoron perään kömmimme tuliasemaan ja heitimme hillityin elein muutaman rautamötikän maalialueen suuntaan. Menestys ei ollut päätä huimaava, mutta saimmepa edes vähän pisteitä. Mitään muuta ei rastilla sitten ollutkaan, ja viivyttelemättä lähdimme suunnistamaan kohti seuraavaa, tuntematonta tehtävää.

4. rasti: miinarasti
Olisimme löytäneet leikiten perille tietä myöten, mutta päätimme oikaista vähän nuoren metsikön läpi. Saatoimme voittaa aikaakin, mutta sama menestys ei ollut meitä ennen lähteneellä kakkospartiolla. Nimittäin saapuessamme neljännelle rastille rastin pitäjä virnisti meille ja ilmoitti toisen partion olevan äänestä päätellen kivenheiton päässä toisessa suunnassa etsimässä tietään ulos pusikosta. Puoli minuuttia meidän jälkeemme he paikalle ilmestyivätkin, ja joutuivat luonnollisesti jonoon. Olimme siis ohittaneet yhden joukkueen, joten “liikemäärä” oli meillä.

Rastilla saimme muoviaseet rekvisiitaksi ja jälleen tiukan aikaan pohjautuvan taistelutehtävän. Partiomme tuli pysäyttää vihollisen mekanisoitu marssiosasto tuhoamalla kärjessä kulkeva raskas panssarivaunu. Varustuksena, kolme telamiinaa sytyttimineen, kaksi putkimiinaa, rautalankarulla ja aimo annos ripeää luovuutta, sillä lapioita ei jaettu ja aikaa oli 10 minuuttia. Itse jäin suojaamaan ja katkomaan rautalankaa, ja ohjeistin yhden miehen virittämään ja naamioimaan telamiinat molemmille puolille tienpenkerettä, sillä raskas vaunu kyllä joutuisi ajamaan lähimmät risut lyttyyn. Sillä välin toinen mies viritti putkimiinat puihin molemmille puolille tietä jalkaosien kiusaksi. Lopuksi peräännyimme asemiin ihailemaan räjähdystä sielumme silmin, ja vaunun tuhouduttua hyökkäsimme vielä miehissä vihollisen panssarijääkärijoukkueen kimppuun. Tehtävä suoritettu.

Aivan täysiin pisteisiin emme yltäneet, sillä taistelupanssarivaunut eivät tietenkään jalkauta, ja tuomarin mielipiteet kolmen miehen taistelumenestyksestä joukkuetta vastaan eivät olleet aivan yhtä optimistiset kuin meidän. Hyvillä mielin jatkoimme kuitenkin matkaamme kohti viidettä rastia.

5. rasti: taktiset merkit
Saimme viisi minuuttia ja paperin. Tehtävänä oli kirjoittaa paperille oman partion nimi sekä kymmenen vapaavalintaista taktisen merkin selitystä meille osoitetulta kartalta. Tämä ei mennyt kovin hyvin. Partiomme kersantit eivät olleet koulutusta saaneet, eikä mekanisoidun taisteluosaston teema sattunut tulenjohtovänrikinkään osaamissektorille. Jotain väsättiin, suurin osa arvattiin. Meille oli pääasia, että säilytimme yhä sijoituksemme kakkospartion edellä. Matka jatkui kohti kuudetta rastia.

Silmieni edessä kohoaa jyrkänne. Polku, jota seurasin, oli selvästi väärä, sillä voimalinja siintää edelleen oikealla puolellani. Tavoitteeseen on siis pidempi matka kuin olin uskaltanut toivoa, mutta ainakin olen nyt kartalla. On liian myöhäistä etsiä helppokulkuisia reittejä, sillä vihollinen voi tulla ohi hetkenä minä hyvänsä ja saapua ensimmäisenä tavoitteeseen – pelkkä ajatuskin tämän kilpajuoksun häviämisestä nostaa pulssini epäterveellisiin lukemiin. Miehet tietävät saman kuin minäkin. En voi empiä enempää. Tartun kädelläni nuoreen koivuun ja hilaan uitetun olemukseni ensimmäiselle askelmalle. Tielle ei ole enää pitkästi.

6. rasti: panssariauton väijytys
Matkalla kuudennelle rastille kuljimme maanteitä, luontopolkuja, voimalinjoja ja mitä reittejä vain kulloinkin katsoimme parhaaksi. Viimeisimmän suunnan antoi kisanjohtajan pakettiauto, joka kurvasi ohitsemme sivutielle, eikä ollut vaikea arvata, mitä reittiä kannattaisi rastille edetä. Niinpä löysimme pian kallioiselle näköalapaikalle, jonne vieläpä tieltä erikseen opastettiin.

Tehtävä: tuhoa vihollisen komentajan kevyesti panssaroitu ajoneuvo (havaittu parkkeerattuna notkossa parin sadan metrin päässä). Varustus: tarkkuuskivääri, rynnäkkökivääri sekä kevyt kertasinko. Aikaa muutama minuutti. No, aseet jaettiin yksi per mies. Itse suojasin tarkkuuskiväärin kanssa sillä välin, kun sinko ja taistelijapari etsivät hyvät tuliasemat ja valmistautuivat laukaisemaan. “Huomio – tul-ta!”. Singosta vielä kiireesti varmistin pois, raketti matkaan ja täydet pisteet kotiin. Rasti meni hyvin, joskin kakkospartio oli jo odotusalueella meidän tehdessä lähtöä, joten vauhtia täytyi alkaa pitää matkalla seitsemänteen tehtävään.

7. rasti: tulikomento
Matkasimme tunnelmallisesti pienellä polulla pitkin voimalinjaa. Turhaan pysähtymättä tankkasimme samalla suolakeksejä, banaania, suklaata ja tietenkin vettä, jota kului kyllä litratolkulla. Hirvikärpäsistä alkoi tulla pieni riesa, mutta ilman tuntuvia väsymyksen merkkejä saavuimme hyvällä mielellä seitsemännen rastin odotusalueelle, josta näimme vilauksen ensimmäisestä partiosta. Olimme siis saaneet heidätkin melkein kiinni.

Pienen odottelun jälkeen kävelimme rastimiehen johdolla aukion laidalle, jossa saimme ohjeet tehtävän suorittamisesta. Tarkoituksena oli tuhota vihollisen huoltotukikohta epäsuoraa tulta käyttäen apunamme viestimies, joka tosin ei muusta ymmärtäisi kuin viestilaitteensa käytöstä. Onneksi partiossamme oli tuntemusta tulenjohdosta ja laskemisesta, joten pienen pähkäilyn ja arvioinnin jälkeen tulikomento saatiin lähtemään aika vaivattomasti. Oletan rastin menneen hyvin.

Seuraavaksi edessä oli pitkä ja hankala siirtymä kahdeksannelle rastille. Vettä alkoi sataa, mutta tahtoa lisäsi aiempi havainto ykköspartiosta, johon eroa oli vain n. 20 minuuttia. Lähdimme ripeästi jatkamaan ja löysimme kartasta melko lupaavan, joskin riskialttiin reitin, joka olisi varmasti kaventanut välimatkaa. Poikkesimme umpimetsään tarkoituksena päästä ojaa seuraamalla isohkolle polulle, joka johdattaisi meidät suoraan lopulta rastille vievän tien risteykseen. Oja loppui, mutta polkua ei näkynyt mailla eikä halmeilla. Sade yltyi entisestään, ja lopulta oli pakko kiiruhtaa kompassin suuntaan ja toivoa parasta. Se suunta vain ei aivan pysynyt, joten päädyimme juoksemaan kinttupolkuja ja turhauttavaa siksakkia märässä metsässä. Vieressä kulkeva voimalinja antoi turvallisen suunnan, ja lopulta arvokkaita minuutteja köyhempänä saavumme maantielle, mutta se on vasta alkusoittoa. Seuraavaksi 400 metriä metsän läpi lounaaseen, josta tietä pitkin vielä 1500 metriä välitavoitteeseen. On kiire.

Saavumme viestikeskukseen, mutta olemme myöhässä: vihollinen näyttää pyyhkäisseen alueen läpikotaisin. Rikkinäisiä radioita, katkenneita antenneja, kylmää lihaa ympäriinsä. Tarkkailemme hävitystä turvallisen välimatkan päästä eikä kukaan sano sanaakaan. Yllätyksekseni havaitsen oman viestimiehen juoksentelevan ympäriinsä tukikohdan vastakkaisella laidalla. Päätämme ottaa häneen yhteyttä, sillä vihollista ei näy missään. Viestimies on paniikissa ja lähes kyvytön yhteistyöhön, mutta meidän täytyy lähettää varoitus esikuntaan pikimmiten. Hän ojentaa muutamia puutteellisia viestiliikenneasiakirjoja, mutta ne eivät pelkästään riitä. Tarvitsemme viestilaitteen ja siihen virtalähteen, mutta kukaan ei tunnu muistavan oikeita lähdejännitteitä!

Joitakin minuutteja myöhemmin viestimies on silminnähden rauhoittunut ja ehdottaa, että kaukokäyttölaitteella mäen takana saattaisi olla toimintakunnossa oleva LV217. Tartun mahdollisuuteen viimeisenä oljenkortena, sillä toimivia laitteita ei tukikohdasta löytynyt.

Seuraamme parikaapelia harjanteen taakse ja kuin ihmeen kaupalla löydämme ehjän radio sidottuna puuhun. Se on vain väärin koottu, huomaan ja kiroan itsekseni. Liitämme pikaisesti akun, kasaamme antennin, teemme muut tarvittavat toimenpiteet ja lopulta saamme yhteyden esikuntaan. Toivottavasti varoitus ei tullut liian myöhään.

Hukkasimme viestikeskuksen jäänteillä arvokkaita minuutteja. Partion matka jatkuu metsän halki pohjoiseen ja tietä pitkin pari kilometriä joukkosidontapaikalle. Jalkoja painaa jo juokseminen, mutta tehtävä vie voiton väsymyksestä. Miehet eivät valita, mutta uppoutunut katse kertoo heidänkin olevan lujilla. Matkalla emme näe merkkejä vihollisesta. Se on hyvä.

Saavumme joukkosidontapaikalle. Täysi hälinä on käynnissä, harvalukuiset lääkintämiehet juoksentelevat paikkaamassa vastaevakuoituja sotilaita. Haistelen kuolemaa surullisin silmin, kun päivystävä lääkintämies tarttuu minua käsivarresta ja vaatii seuraamaan. Hän ojentaa minulle ensisiteen ja käskee paikkaamaan yhden potilaistaan, joka pitelee rannevaltimoaan tuskallinen ilme kasvoillaan. Paarit ovat yltä päältä veressä ja minulla on kiire esikuntaan. Yritän väittää vastaan, mutta mies on jo tipotiessään. Ylikuormitetulla joukkosidontapaikalla potilaan henki on minun käsissäni. Hetkeäkään ei ole hukattavaksi. Käärin siteen hyvin pikaisesti haavan ympärille. Se ei ole mitä parhain side, mutta se pitää. Otan partion mukaani ja häivyn vähin äänin. Tehtävämme väliin ei saa tulla enää mikään. Siihen ei vain ole varaa.

Esikuntaan on matkaa vielä kolme kilometriä. Eksymisen vaaraa tuskin on, mutta tulipalokiire on nyt vähättelyä. Viidennessä välitavoitteessa verkkokalvolleni syöpynyt kuva korkean turvaluokituksen taktiselta kartalta palaa jälleen mieleeni. Sieni: toisille myrkky, toisille herkku. Kymmenen kilotonnin ydinräjähdys keskellä Hervantaa ei johtaisi vain kymmenien tuhansien siviilien kohtaloksi – se olisi alkusoitto kansainväliselle tuomionsinfonialle, etniselle maailmansodalle. Vuosia kypsynyt äärioikeistolainen salajuoni lavastettuna sosialistiseksi terroriksi. Ovelaa, mutta ei kyllin. Tässä kaikki rikolliset jäävät vielä kiinni. Ei ole voittajia, on vain kurjuutta ja hidasta loppua.

En saa epäonnistua.

Synkissä mietteissä matka on kulunut nopeasti. Viimeinen suora enää ja olemme perillä. Viimeisen nurkan taakse enää ja pääsen ojentamaan salaiset pöytäkirjat komentajalle. Vielä on aikaa. “SEIS!”, kuulen takaani huudettavan. Pysähdyn ja sydämeni hakkaa vimmatusti. Tunnen tuon äänen aivan liian hyvin. “Minä toivoin, ettei tämän tarvitsisi mennä tähän”, ääni sanoo ja pitää lyhyen tauon. “Minä toivoin, että olisit aikanaan oppinut ymmärtämään. Nyt jokainen meistä on syvästi pettynyt.” Hän on oikeassa. Olen pettynyt, raivoissani ja epätoivon seivästämä. Miten en ollut voinut nähdä tätä? “Ojenna paperit minulle – hitaasti!” En ikinä! Työnnän vasemman käden rauhallisesti taskuuni, mutta samaan aikaan hivutan oikeaani kohti pistoolia. Uhkaajani takana pakettiauto kurvaa risteyksestä ja kiihdyttää meitä kohti. Nyt tai ei koskaan, ajattelen, kun pupillit heilahtavat. Syöksyn sivulle ja ennen kuin törmään maahan, minulla on otteessani ysimillinen, jonka laukaisukoneisto heilahtaa täsmälleen haluttuun suuntaan. Vain luoti puuttuu. Missä vaiheessa vapauduin lippaastani? ehdin juuri ja juuri ajatella ennen kuin synapsit alkoivat katkeilla.

Todellisuudessahan mitään salaliittoja, verilöylyjä ja viime hetken käänteitä ei ollut. Viimeinen pikataival juostiin rehellisesti ja hyvällä hengellä loppuun saakka, Hervantaan saavuttiin toisena partiona ja täytyy myöntää, että viiden tunnin, 10 rastin ja 23 kilometrin jälkeen lepotauko tuntui ansaitulta. Lähdössä kaikille muille joukkueille oli jaettu marssitehtävät eli erilaisten baretti&merkki-yhdistelmien tunnistamista, mutta meidän kohdallamme se oli ilmeisesti unohdettu, joten täytimme hankalan paperin lopulta yliopiston pihakiveyksellä istuen.

Siitä siirryimme Konetalon saunalle lämmittelemään, nauttimaan joutilaisuudesta ja odottamaan innolla pisteidenlaskua. Kun lopulta kaikki tiedot saatiin, saatoimme huulet ymmyrkäisinä hihkaista voitonjulistuksen kunniaksi, sillä niukasti 1.2 pisteen erolla kokonaiskilpailu taipui kuin taipuikin Sivusarven sankareiden eduksi. Se oli kuitenkin vain puoli voittoa, sillä kilpailun todellisena antina pidän mahtavaa ja sopivan vaativaakin kokemusta hyvällä porukalla jaettuna. Ehkä ensi vuonna uudestaan!

Olipa kerran tiistai 18.8.2009. Yhteiskunnallisesti se muistetaan varmasti STTK:n talouspoliittisesta seminaarista tai yleisöpurjehduksesta Örön linnakesaarelle, mutta minulle se tulee aina olemaan päivä, jolloin mies loukkaantui vakavasti pudottuaan jokeen Ylivieskassa – sekä tietenkin päivä, jolloin perhe-elämäni sai mullistavan käänteen: siskoni lähti Afrikkaan.

PuimurillaYmmärrys siitä, että en ehkä näe häntä vuoteen tai jopa pidempään aikaan, iski hitaasti mutta varmasti. Vuorokausi jäähyväisistä löysin itseni maaseudulle, ruumiilliseen työhön paenneena. Mikään ei muistuttaisi minua hänestä! Kuitenkin, kun katsoin peiliin, näin siinä sen korkean otsan, ne sirot korvat ja vääntyvät huulet, ja tiesin, etten saisi häntä mielestäni. Vain tummanruskeat silmät olivat erilaiset: verenpunaiset ja arat. Se nyt tietty johtui vain siitä, että olin niittänyt ohraa viimeiset kuusi tuntia. Huomasin kuitenkin pian, ettei elonkorjuu, metsänhoito, maalaaminen tai ruohonleikkuu auttaisi ikävään. Palasin töistä kotiin ja aloin etsiä uutta lääkettä. Löysin hetkellisen tyydytyksen.

Ajoin saman viikon perjantaina Tampereelle lastinani mattoja, naulakoita, vuodevaatteita, viinipulloja ja aimo annos tukahdutettua tunnetta. Etsin lohtua taiteilijanelämästä, eikä aikaakaan, kun matot löysivät lattialle, naulakko eteiseen, vuodevaatteet kaappiin ja äidin keittämä sekamehu upouuteen lasikannuun, jonka olin ostanut Anttilasta edellisellä vierailulla. Sain yucca-palmunikin takaisin hoidosta ja kieltämättä asunnon suupielet alkoivat nousta. Sisustus, ruoanlaitto ja Neil Gaiman toimivat hämmentäjinä niin kauan kuin niitä kesti. Kuitenkin lauantaina käytin viimeiset rahani uusiin verhoihin, sunnuntaina luin loppuun Anansi boysin ja tänään, maanantaina, loppuu ruokakin. Työni täällä on tehty, palaan pian takaisin kotiin, palaan töihin.

Siskoni on poissa, mutta hän tulee vielä takaisin. Tiedän, että hän seuraa vain omaa sydäntään, ja luotan, että hän tulee toimeen. Uskon, että vähitellen saan myös itse rauhan sisimpääni, ja siinä onnistun vain, kun jatkan elämääni entisellään. Kirjoitin hänelle kirjeessä, että uusilla teillä on katse suunnattava eteenpäin tai törmää lyhtypylvääseen. Hän pystyy siihen, niin minäkin.

Epilogi:
Olipa kerran 23.8.2009. Yleisurheilullisesti se muistetaan varmasti Andreas Thorkildsenin voittoheistosta 89.58 metriä.

Sen pituinen se.

Elämässä tulee niitä hetkiä, kun tuntuu, ettei saa oikein mitään hyödyllistä aikaiseksi. Pitäisi tehdä sitä ja tätä ja tu0ta, mutta kun on se asia ja toinenkin, joka nyt on esteenä eikä muutenkaan oikein jaksa, pysty tai kykene. Aikaa uhrataan turhanpäiväisyyden alttarille kuin hoaxteekkeja Huizilopocthlille, vaikka järki kuinka väittäisi vastaan.

Huomattuani kärsiväni tästä aikaansaamattomuuden tunteesta useammin kuin vain blogiin kirjoittaessani, päätin lopulta tehdä asialle jotain. Ryhdistäyisin ja laittaisin elämäni mallilleen tai sitten kuolisin yrittäessäni, sillä ajankäyttöreformi tulisi vaatimaan parasta itsetuntemustani, itsekuriani ja itseriittoisuuttani. Etsin yhteyttä kehittyneimmän taitoni, koukuttavimman yllykkeeni sekä tehokkaimman hallinta- ja havainnointitekniikan välillä – ja se löytyi kuin itsestään: pisteiden keräily.

Aivan niin. Muuttaisin perinteisesti henkisen ja epätäsmällisen itsensä kanssa kilvoittelun konkreettiseksi ja yksinkertaiseksi. Pisteytin kaiken pisteyttämisen arvoisen elämässäni ja kas – the Lista v1 oli valmis! Sieltä löytyy kaikki lenkkeilystä lauluharjoituksiin ja opiskelusta ostoslistoihin sopivasti pisteytettyinä vastaamaan kunkin kohdan tärkeyttä ja vaativuutta. Osa kohdista, kuten ostoslista, on kertaluontoisia, jolloin tehokkaalla elämisellä voi eliminoida ihanasti velvollisuuksiaan. Osa taas on toistuvia rutiineja, joista voi takoa pisteitä paremman puutteessa. Myös negatiiviset asiat, kuten myöhään nukkuminen tai muuten huono ajankäyttö löytyvät listalta, ja niistä saa tietenkin rankasti miinusta. Eräs tavoite onkin pysyä viikottain plussan puolella.

Käytännössä the Lista on OpenOffice.org-Calc-taulukko, jossa on yksi sivu pistetaulukkoa ja toinen suoritushistoriaa pisteytyksineen varten. Itse tiedosto kulkee minun ja miniläppärini mukana vähän kaikkialla, joten voin päivittää päivittäin – ja päivitänkin, sillä käyttökokemukset ovat olleet tähän mennessä varsin positiivisia. Vaikka olenkin itse listani ylläpitäjä, valvoja ja pisteyttäjä, väitän menetelmän toimivan hyvin. En minä tietty joka päivä mikään tehomylly ole, mutta onpahan minulla sentään elävä lista muistettavan arvoisista asioista. On sekin edistystä.

Ajattelin ensin kirjoittaa merkinnän tärkeimmistä tapahtumista viime kirjoituksen jälkeen, mutta taidankin nyt sivuta sen liittämällä tähän loppuun pari viikkoa the Listaa. Tervemenoa, armas yksityisyys!

Viikko 32
puhelinlasku! 3
muutto takaisin 8.3. 15
opintotukihakemus 5
Yli 3h turhaan koneella -5
vessan roskis 1
mehukannu 1
työkalupakki 3
hyllyjä 6
nojatuoli 6
harvinaiset ihmissuhteet 2
Yli 3h turhaan koneella -5
Nukkuu yli 1030 -5
juoksulenkki 3
muu urheilu 2
Työpäivä 10
Jäähdytysneste Audiin 3
Työpäivä 10
muu urheilu 2
harvinaiset ihmissuhteet 2
yleissiivous 5
pianoharjoitus 2
kitaraharjoitus 1
Nukkuu yli 1030 -5
Yli 3h turhaan koneella -5
Yli 3h turhaan koneella -5
Kotivideoprojekti 6

Viikko 33
Työpäivä 10
Työpäivä 10
muu urheilu 4
Työpäivä 10
Nukkuu yli 1030 -5
Nukkuu yli 1030 -5
Yli 3h turhaan koneella -5
uusia ruokalajeja 2
uusia ruokalajeja 2
Nukkuu yli 1030 -5
muu urheilu 2
harvinaiset ihmissuhteet 2

Seuraava sivu »