Identiteettikriisinhallintaa

Muusikot vie sun naisen
Kai se on uskottava, kun sanotaan. Vielä, kun olisin kunnon muusikko, eikä tällainen ylimielinen nahjus, joka kiitoksella elää ja soittaa silloin tällöin pyynnöstä biisin tai pari. Tuntuu kuin soittamisen merkitys olisi enää jokin vanhojen kulta-aikojen kaipuu, vaikka sitäkin se on vain silloin tällöin. Sääli sinänsä, sillä tavallaan rakastuin siihen rokkariin, joka ymmärsi, kuinka olla oma itsensä.

Muusikkominäni on jäänyt Jyväskylään, sillä Tampereella se jää auttamatta toisten persoonanpalojeni koviin, känsäisiin jalkoihin. Ja kuinka tämä kaikki korreloikaan naiselämään! Levätköön rauhassa molemmat.

Ehkä tänään tai joskus voisin taas virittää kitarani. Soittaa parit harmoniat, avata äänen. Tuskin siitä haittaakaan olisi.

Diplomi-insinöörit vie sun työpaikan
Niinhän ne penteleet vievät. Vielä, kun olisin kunnon diplomi-insinööri, enkä tällainen alisuoriutuva nahjus, jonka kandi on vielä tekemättä ja hakemukset myöhässä. Ei sillä, liikoja ei voi toki keneltäkään vaatia – ellei ole työnantaja.

Joitakin huolella valittuja pdf-tiedostoja on nyt lähtenyt fysiikan labroihin ja muutamaan firmaankin, mutta sellainen ikävä aavistus selkäpuolijohteessa on, että ensi kesänäkin ajelen Kangasniemelle maanantaiaamuisin (jos siis olisi auto käytettävissä). Kelpo työpaikkahan se toki on, mutta ei järin tue koulutustani.

Tässä vaiheessa on silti liian aikaista sanoa mitään muuta kuin, että ensi kesän työpaikka on yhä auki.

Aliupseerit vie sun suklaapatukan
Spade-AU:t ovat niitä pahimpia…

Ei ole kriisinhallintajoukoistakaan mitään kuulunut sitten syyskuun. Toimintavalmiuteni rauhanturvaajaksi on voimassa vielä kahdeksan kuukautta, mutta juurruttuani jälleen opiskelijaelämään, tiedeharrastukseen, illuusioon vapaudesta sekä itsenäiseen ajatteluun en ole varma, haluaisinko sittenkään edes lähteä, vaikka pyydettäisiin. Ehkä haluaisinkin. Tukeva ote “vallan kahvasta”, tunne miehisyydestä, stressin luonteen muuttuminen, yksinkertaisuus ja opintotuen tulorajat reippaasti rikkova palkka… – ne eivät ole yhtään mitään! Seikkailu on, sekä kasvaminen ja ainutkertaisuus.

Saattaa olla, että lähtisin, sillä olen yllytyshullu. Ellei sitten musiikki elämässäni kajahda uuteen valtakauteen. Saapa nähdä.

Nörtit vie sun uskottavuusongelman
Kaikista mahdollisista identiteetin ilmentymistä miksi juuri tämä on ottanut vallan? Ei riitä, että huolehtii yksin killan verkkopalveluista, omasta työskentelystään ja nettiverkostoitumisestaan. Täytyy viettää killassa ilta päivittelemässä koneita, päivä lietsomassa DOS-nostalgiaa, yö kämpillä asentamassa Ubuntua uudelle pöytäkoneelleen (se onkin aivan oma tarinansa, jonka kirjoittaisin, jos jaksaisin) ja vihdoin viikonlopun vapaina tunteina starttailemassa Half-Life 2 -pelimoottoria kuin maailmanlopun edessä.

Huonekalussa, jota käytän eniten päivässä, ei ole patjaa. Ei ihme, jos on soittaminenkin jäänyt.

Säbääjät vie sua ihan kybällä
Jou mään. Hakkaan sun mutsis.

 

Tänään kirjoitan jotain

Olen kuin uudestisyntynyt. Kunnon löylyjen jälkeen olo on vapaa, mieli virkeä ja elimistö punainen. Tänään pinnasin ydinfysiikan luennoilta, kulutin reteesti aikaa kiltahuoneella ja illan suussa päädyin jopa muka ylipuhutuksi tyttöjen sählyvuorolle. Keittiön liedellä porisee pasta, ja jahka virvoikkeen vaikus kohta lakkaa, aion tutustua taas työselostusten ja -hakemusten ihmeelliseen maailmaan. Huomisesta tulee pitkä päivä laskareineen ja vitsisaunoineen, mutta en voi kuin todeta, että opiskelijaelämä elää iki-ihanaa stereotypiaansa juuri nyt täysin minun kauttani.

Mistä oikein kirjoittaisin? Vanhimman siskoni tapaan minulle kuuluu yhtä aikaa kaikkea ja ei mitään. Siitä tulikin mieleeni, että vanhimman siskoni tapaan seuraavan kerran reilun kuukauden päästä, kun matkusta Ghanaan, tuonne Länsi-Afrikan, hmm, valtioon. Rokotteiden, matkalippujen, viisumien ja vakuutusten hankkimisessa on jollakulla ollut varmasti hommaa, sillä matkalta on odotettavissa jotain hyvin muuta kuin tavanomaiselta massojen turistikierrokselta. Ah, viidakon rytmi ja suurpiirteinen elämäntyyli!

Entäs sitten ruotsi? Aloitin pakollisen peruskurssin pari viikkoa sitten, ja olen nyt valtavan hämmästynyt. Ensinnäkin kielitaitoni on palautunut ihmeellisen hyvin ja suorastaan puhkun hillittyä itsevarmuutta puhuessani tuota paremman kansan kieltä. Toiseksi, oppitunnit ovat jopa viihtyisiä ja viihdyttäviä: interaktiivinen opetus, varjostava läsnäolopakko ja se erikoinen taipumus saada “opettaja” tuntemaan minut nimeltä saavat lukiolaisen minussa raapimaan kiivaammin arkkunsa kantta. Todennäköisyyslaskenta puolestaan tekee matematiikasta hetkeksi helpommin lähestyttävää, vähän samalla tavalla kuin lämpöoppi toimii vastapainona hiukkasfysiikalle. Melkein hävettää myöntää, mutta juuri nyt olen yllättävän kiinnostunut opiskelusta.

Mistä muusta olisin kiinnostunut? Killan hallitustoiminta nyt ainakin on kilahtanut kivasti päähän. Sählykin on hauskaa ja kortin peluu. Saattaa olla, että riipaisen myös omaa punaviiniä vähän keväämmällä. Seinääni koristaa nyt 33 muistorikasta valokuvaa, joista päällimmäisin muisto tosin on se, että kiinnitystarrojen osoitauduttua alisuorittajiksi kuvia kalahteli kämpän lattialle eräänä yönä vartin välein. Tällä hetkellä parasta kuitenkin lienee hyvässä vauhdissa oleva kyykkäkausi, joka jälleen tyhjentää Hervannan parkkipaikat autoista tuoden haalarikansalle kramppeja ja minttukaakaota. Joukkueeni Repäisevä nimi tavoittelee jo ensi lauantaina Hiukkaskyykän korkeinta palkintokoroketta/lavaa. Akateemisen kyykän MM-kisoihin ensi kuussa puolestaan osallistun jo luontaisetujenkin polte sisäelimessäni tuomarointilinjalla. Ehkä saan vanhana tekijänä ylimääräistä vastuutakin.

Mitä viisasta voisin vielä lopuksi sanoa? No. Eräänä päivänä susikoira Roi karkasi kotoaan ja aloitti kepeän kulkurin elämän. Se saapui pian pieneen maalaiskylään, jossa kierteli kaarteli aikansa, kunnes saapui torille. Torilla oli melkoista vilskettä ja sattumalta Roin juuri tepastellessa vihanneskojun ohi paikallinen räyhähenki Viikari-Ari budjetoi yhden mehevän kesäkurpitsan taskualennuksen piikkiin. Kojun myyjä, pahamaineinen Haukansilmä-Maukka, kuitenkin näki tapahtuneen ja nappasi salamannopeasti Arin käsivarresta kiinni huutaen: “jos vielä kerran tartut rasvaisilla sormillasi minun kurpitsaani, työnnän sen kuivana leveään ahteriisi!” Susikoira Roi oli tapahtuneesta kovin järkyttynyt ja päätti, että tori oli sille turhan levoton paikka.

Se suuntasi askeleensa kaupungin laitamille eikä aikaakaan, kun se oli jo paikallisen tavernan terassilla. Tavernan omistaja, leppoisa Rommi-Tomi tykästyi Roin ylvääseen ulkomuotoon välittömästi ja tulikin oitis pörröttämään sen turkkia – toipa koiralle lautasellisen hienointa punaviiniäänkin. Roi lipitti viininsä iloiten, mutta kokemattomana kulkurina oli pian hyvin päissään. Sen teki valtavasti mieli jahdata häntäänsä ja – voi veikkoset – sehän jahtasi, kunnes kompastui terassin kynnykseen ja lensi maahan rähmälleen. Valitettavasti se osui juuri Punaniska-Jussin hevosenkiinnityspaikalle, johon kerääntynyt lantakasa laittoi sen turkin aivan uuteen kuosiin. Roi oli ylen häpeissään haisevasta olemuksestaan ja hoiperteli piiloon vahingoniloisen yleisönsä luota.

Pian se saapui puusepän verstaalle, jossa lautamestari Kain Aabell oli mittaamassa lankusta uutta kojupöytää Haukansilmä-Maukalle. Hikikarpaloita otsallaan ja lyijykynä suupielessään hän istui tukevasti lankun päällä ja mittasi. Susikoira Roi alkoi olla laskuhumalassa eikä kyennyt enää näkemään saati ajattelemaan selkeästi, ja juuri silloin Maukka ryntäsi sisään ja ärjäisi “joko tuli valmista?”, johon Kain vastasi kynä suussaan: “jos sitä puoli metriä vielä”. Silloin Roi tajusi, että Kain-raukka on varmastikin yrittänyt varastaa lankkua Maukalta ja kärsii nyt seurauksista. Katsellessaan tukevaa lankkua se järkyttyi niin paljon, että sille sattui vahinko verstaan lattialle. Häntä koipien välissä se pinkoi pihalle ja saman tien ulos kylän porteista. Siitä huolimatta yhä vieläkin kylän raitilla kuulee tarinan elävän: “kun Kain nikkaroi, lankkua alleen puskee, niin kakka-Roi punkkua alleen laskee”.

 

Sulattelua

Kuluva vuosi ei ole taaskaan yhtään sen pidemmällä kuin tavallisestikaan. Jotain huomionarvoista sen vallitsevassa vaiheessa silti on. Juuri tällä hetkellä takana on runsas joululoma löhöilyineen, suklaavuorineen ja moraalittomine proteiineineen; keskellä on jokunen hyvin ansaittu liikakilo; edessä on siis joko sopeutuminen tai sulattelu! Valitsen jälkimmäisen, sillä tehtävistään vähitellen väistyvän liikuntavastaavan sporttinen perintö ajaa minua sählyvuoroille iltaisin. Aivan niin. Vielä tälläkään vuosikymmenellä luonnollisen endorfiinin lähteitä ei ole ajettu alas lupaavia tiedenuorukaisia häiritsemästä.

Tämä on sulattelun aikaa. Killan hallitus vaihtui hiljattain ruudinkatkuisissa merkeissä ja itsekin byrokratian rattaisiin hihanliepeen hukattuani olen viimeiset viikot viettänyt unettomia öitä ssh:n äärellä. Olen siis hallituksen toimihenkilö: atk-vastaava tai tuttavallisemmin Piuha-Juha. Elämäni tarkoitus, rakkaimmat lapseni, Graalin maljani ja Damokleen miekkani ovat seuraavan vuoden ajan muiden muassa ainejärjestöni moninaiset verkkopalvelvelut, postituslistat, kiltahuoneen koneet ja kitkaton asiakaspalvelu.

Uusi periodi on tuonut uudet kurssit yliopiston intranetin profiiliin. (Ei sillä, kyllä sinne pari vanhaakin vielä jäi, mutta niiden kanssa olen sinut.) Ruotsi ja todennäköisyyslaskenta tulevat varmasti näyttämään kyntensä hyvinkin pian, mutta en epäile hetkeäkään, etteikö eniten sulattelua vaatisi omat varpaat näillä pakkasilla – olenhan saanut ydin- ja termofysiikan kursseilta lisäperspektiiviä siihen, kuinka kylmyys pureutuu luihin ja ytimiin. Kyykkätapahtumienkin ollessa aivan korvilla voin leikiten sanoa, että talvinen teekkarielämä kiireisyydessään ja kepeydessään on jälleen niellyt minut kokonaisena.

Hyvä on, ei aivan kokonaisena kuitenkaan.

Syvällä sisällä minulla on niin kylmä, ettei sitä edes sauna, viina tai terva sulata – tuskin edes se helmikuinen matka kuumimpaan Afrikkaan. Se karakteristinen aika, jonka diffuusio vähitellen ottaa, ylittää tylsistymisen ja nuoruuteni rajat. Ei. Minä tarvitsen uutta värähtelyä elämääni. Värähtelyä niin – ja vahvistavaa resonanssia!

 

Hyvää Joulua!

Nauhoitussession hedelmiä

(laulu: Elina & Johanna Peltonen, säestys: Juha Tiihonen)

 

Taas yksi speksi jäänyt taa…

Valokuvat (c) Mika Kemppi, Aleksi Rinta-Kauppila, Jussi Punamäki, Tuomo Turunen – tai ihan vaan NääsPeksi

Nääspeksi 2009

Viime keväänä Pseudon näytelmästä poistuessani havahduin huomaamaan, että joku minun aivan oikeasti tuntemani ihminen on ollut tekemässä harrastajateatteria – se voi siis eräällä tavalla olla ihan normaalien ihmisten hommaa, tuumin! Pieni polte backstagen varjoihin syttyi silloin varusmiehen sydämeen. Alkoi syksy, alkoi NääsPeksin vuotuinen rekrytointi ja hyvin pian huomattiin, että se samainen polte roihusi myöhemmin reitin läpi sanoituspalaverien, lavastustalkoiden, kenraaliharjoitusten ja yleisönäytösten aina viimeisimpien jatkojen pikkutunneille saakka. Ei se reitti mikään oikotie ollut eikä aina järin helppokulkuinenkaan, mutta kuljettua tuli enkä kadu!

Sanoitustiimi

Kaikki alkoi siis sanoitustiimin riveistä, jonne tyrkyttäydyin esitaitotestin kautta, vaikka en työnkuvasta juuri mitään tiennytkään missattuani rekrysaunan huolimattomuuttani. Pian päästiin kuitenkin asiaan ja tuntikausien aivopuurtamisen jälkeen niin irkissä, junassa kuin kerhohuoneellakin biisejä alkoi putkahdella intranettiin mukavalla tahdilla. Itse olin sanoittamassa kolmea kappaletta (Iskussa, Tikkunekku pikkujakku, Onnellinen päätöslaulu), jotka rohkenen näin rainan jälkeen julkaista kiinnostuneille. Kaiken kaikkiaan sanoituksesta jäi loistava maku enkä keksi siitä muuta erityisen huonoa puolta kuin sen, että työ loppuu aikanaan. Speksin ehdoton kohokohta eli hulvattomat näytökset jäävät nimittäin helposti sivu suun, kun oma tehtävä on täytetty kuukautta ennen ensi-iltaa. Onneksi tähänkin ongelmaan löytyi ratkaisu…

Lavastustiimi

Sain tutustumisbileissä kuningasidean: etsin näyttämömestarin käsiini ja jälki-ilmoittauduin lavastajien hilpeään joukkoon. Se oli varmasti yksi syksyn parhaista päätöksistäni, sillä uudesta, näytelmänkin kannalta toiminnallisesta, tehtävänimikkeestä tuli minulle nopeasti ensisijainen identiteetti. Aloin käydä kahdesti viikossa yliopiston pommisuojassa lavastustalkoissa nikkaroimassa milloin taustasermejä, milloin siluetteja, milloin iVopesukonetta, milloin juoksukissanhiekkalaatikkoa… Talkoita voi kuvailla monilla sanapareilla, kuten “kivaa

Lavastustalkoot in progress

kötöstelyä”, “opiskelusta pois” ja “raakaa työtä”. Oli se toki myös hämmentävää ensi alkuun, kun käteen lyötiin pistosaha, porakone ja piirustukset, ja annettiin lupa toteuttaa. Siinä verestyi ilahduttavasti mieleen peruskoulun puukäsityötunnit, ja ehkä jotain uuttakin ehti oppia rakentelemisen ja yhteishengen saroilla ennen kuin jokainen tilattu lavaste oli lopulta luotu. Siihen lavastaminen ei silti suinkaan päättynyt.

Läpimenon meininkiä Festiassa

Läpimenoviikonlopussa aivan ensi-illan alla päästiin näkemään lavastuksen toinen puoli: lavasteiden kasaaminen näytöspaikalle, purkaminen pois sekä tietenkin tarkkaakin tarkemmat lavastevaihdot kohtausten välillä. Festian ahtailla käytävillä kenraaliharjoitus oli kaikin puoli opettavainen kokemus, mutta hommansa osaavan näyttämömestarimme johdolla me – niin kuin kaikki muutkin oleelliset osa-alueet – olimme valmiita kohtaamaan ankaran yleisön. Onhan se jo eräänlainen vähimmäisvaatimus, kun kahden ja puolen päivän aikana oltiin speksiä tehty kevyesti yli 30 tuntia. Pitkiä päiviä, pizzaa ja pakkotoistoja. Onneksi Activia auttoi.

Viime hetken valmisteluja

Keskiviikkona se sitten lähti: ensi-ilta koitti. Aikaisin aamupäivällä lavasteet pakun kyytiin ja Pakkahuoneelle, seinät pystyyn ja syömään Semaforiin. Tekniset läpimenot, soundcheckit ja lavastevaihtopalaverit menivät omalla painollaan, vaikka olihan se tilanne ensikertalaiselle vielä uusi ja outo. Hädin tuskin ehdin mahtavia haalareitani nostaa päälle, kun olikin jo yleisön aika tulla sisään ja lavahenkilöstön pysyä näkymättömissä backstagen varjoissa. Siinä vaiheessa piikkilistaan tuli viiva ja sormissa sihahti. Ykkösohjaajan johdolla huudettiin vielä pikainen hengennostatus, mutta pian bändi jo aloittikin ja oli aika ryhtyä vahtaamaan vaihtolistoja sekä valmistautua tukemaan näyttelijöitä kimuranteissa omstarteissa (jos termi on tuntematon, tutustu siihen vaikka Nääspeksin sivuilta). Se oli alkanut.

Ja niin se lähti

Ensi-ilta oli kaiken kaikkiaan hyvä esitys, mutta paljon siitä saatiin myöhemmin vielä parannettua, niin kuin toki teatterimaailmassa aina käy. Pari hassua lavastusmokaa nähtiin. Ei niihin kuole, Nachspeksissä sellaiset unohdettiin hyvin äkkiä. Pikaisena henkilökohtaisena analyysinä voisin sanoa, että ensi-ilta oli kaikin puolin yleispätevä Tampereen esitys, jota ehkä hivenen leimasi yleinen epävarmuus, innokas biisiasenne sekä joidenkin eläköityneiden speksiaktiivien sisäpiirivitsailu. Siitä oli silti hyvä lähteä aina niin legendaariselle Oulun rundille, jonne ikäväkseni en itse päässyt ja taisi Lappeenrantakin väliin jäädä tällä kertaa.

"Omstart kasa!"

Viikon kuluttua Tampereella ilakoitiin jälleen speksin merkeissä. Vaikka itselle näytös oli vasta toinen todellinen, oli otteissa Oulun jälkeen tiettyä varmuutta, rutiinia. Tampere II ja III jäivät mieleen kaikin puolin onnistuneina perussuorituksina, joista on vaikea keksiä mitään sen kummempia erityispiirteitä. Itse olin tosin joudunut vaihtamaan lavastusrooliani joka esitykseen siihen mennessä, mikä oli toisaalta tehokas tapa pysyä vireänä koko kolmetuntisen esityksen läpi.

Aivokuollut ottaa leipää

Seuraavana sunnuntaina lähdin rundille Helsinkiin, teatteri Gloriaan, otaniemeläisten kestittäväksi. Rundeilla on aina kovasti roudaamista, sopeutumista uuteen lavaan ja jännitettävää innokkaan ja odottavan yleisön edessä, onhan kyseessä sentään tamperelainen maine. Silti niissä on jotain lähes elämää suurempaa, sillä tänä vuonna Helsingissä isännöinti suoritettiin todella esimerkillisesti. Näytös oli aivan hulvaton ja ajallisesti hyvin lähelle – jos ei ylikin – päästiin maagista 3:40 rajaa. Kovin ahtaasta näyttämöstä ja huutavasta miehistöpulasta huolimatta Helsinki oli kaikista näytöksistä ehkä suosikkini.

Punarinnan laulu

Toinen mahtava ilta oli Tampere IV, jossa paikallinen yleisö näytti, että kyllä täälläkin osataan huutaa! Näytös oli pitkä ja hauska ainakin minulle, sillä juuri improvisoidut pätkät ovat niitä tehokkaimpia silloin, kun käsikirjoitus on koluttu läpi jo tusinan kertaa. Enhän minä sillä, että pahalta tuntuisi kuulla sitä vilpitöntä naurunremakkaa yleisöstä niissäkään kohdissa, joissa se on aina ennenkin tullut. Ilta oli hauska muillakin tavoilla. Enpä ole nimittäin aikaisemmin käynyt väliajalla kasvomeikit naamalla, puolialastomana kertakäyttöhaalareissani ja paljain varpain Passionissa snapsilla (ei se silti niin hirveästi teekkariwapusta eroa). Näytöksen jälkeen eksyin yleisötuttavien kanssa Semaforiin jatkoille ja niin vain kummasti päädyin opettamaan fukseille painavaa asiaa uusista paukuista.

Kiipeilykohtaus

Tampere V koitti seuraavana päivänä ja jätti hyvän maun onnistuneista yleisökeikoista, vaikka ei aivan yhtä hervottomalle tasolle yltänytkään kuin edellisen päivän repäisy. Tuntui kuin jonkinlainen väsymys olisi painanut itse kutakin, eikä mikään ihme kaiken koetun jälkeen. Itse olin saapunut iltapäivällä Pakkahuoneelle suoraan Fourier’n tentistä enkä jaksanut jatkoilla kovin myöhään. Toisaalta varsinaiset speksinkaatajaiset olivat vasta tulossa.

Kulissien takana

Kaikki päättyi lopulta viime lauantaina epäviralliseen hassuttelunäytökseen, joka järjestettiin tutussa ja turhan ahtaassa Festiassa lähinnä speksiläisten omaksi iloksi. Syy kyseiseen näytökseen oli antaa tilaisuus purkaa viimeisen kuukauden aikana syntyneet huonot ja vielä vähän huonommat ideat kanssaihmisten höynäyttämiseksi, jotta niillä ei tarvitsisi pilata maksaneen yleisön kulttuurielämystä. Yleinen mieliala ylimääräisestä työstä vaikutti harmillisen kielteiseltä, mutta jos ei vielä baarikohtauksen jälkeen, niin viimeistään jatkoilla Hermian kattosaunalla ilo saatiin taas ylimmilleen.

Kiitos!

Nääspeksi – Pimeä ritari on ohi nyt. Ne kymmenet vuorokaudet, jotka se minun elämästäni vei eivät todellakaan menneet hukkaan, oikeastaan kokonaisuudessa kadun vain sitä, että olisin voinut olla mukana vielä enemmän ja tutustua paremmin uusiin, kiehtoviin ihmisiin. Onneksi ensi vuosi tuo tullessaan taas uuden rainan. Sitä lähden työstämään entistäkin kirkkaampi palo rinnassani – ja haastan mukaan sinutkin, sillä speksissä on aina tilaa pyyteettömälle työlle ja hyvälle hengelle!

Suuri kiitos teille kaikille, NääsPeksi!

 

Merkillisiä siirtoja, melankoliaa

Edestä vastaan, oikea vastaan, alhaalta myötä, oikea myötä – alhaalta vastaan ja kaikki edeltävät siirrot samaa reittiä takaisin. Näennäisen sattumanvaraisesti alarivin nurkkapalat siirtyvät ja kääntyvät. Tarkkaavainen silmä löytää säännönmukaisuuden; harjaantunut silmä koordinoi jo seuraavaa siirtoa kohti kovin tuttua tavoitetta.

Tänään iltapäivällä sytytin takkaan tulen, linnoittauduin siniselle samettisohvalle ja pitkästä aikaa rasvasin – mitäs muutakaan – kuin vanhan Rubikin kuutioni. Itsenäisyyspäivä, ihmiset ja tenttiviikko saivat odottaa, sillä mieleni kuolasi jo puruluuta: jotakin kestävää ja puolueetonta, johon turvallisesti upottaa alitajunnan torahampaat. Olihan haastekin jo heitetty, nimittäin alkuviikosta kiltahuoneelle ilmestynyt klassikkokuutio ehti muutamassa päivässä poikia aimo annokset teorioita ja ratkaisualgoritmeja nuorten tieteenharrastajien keskuudessa.

Päätin etsiä uusia ratkaisuja, sillä koskaan ei voi olla liian hyvä. Uusi lähestymistapa. Ehkä nurkat ensin tällä kertaa? Aloin tunnustella järkeviä liikesarjoja, mutta ajatusten pitäminen koossa ei ollut turhan helppoa edellisen yön jälkeen. Mitä minä oikein teen täällä Jyväskylässä?! Kun ratkaisussa halutaan eteenpäin, täytyy ne valmiiksi kootut palat siirtää jonnekin kauas unohduksiin, pois tieltä ja mielestä, ajattelin. Se on yksinkertaisin tapa joskaan ei ainoa. Valitettavasti kuutiossa on yhtäkkiä hyvin vähän tilaa, sen kaikki palat tahtovat liikkua kerralla eikä yhtäkään niistä voi jättää huomiotta! Ilman aikaa, huolellisuutta ja kärsivällistä kokeilua ehkä tuntikausien aikaansaannos palaa takaisin kaottiseen lähtökuoppaansa. Silti aina oppii jotain. Klassinen ongelma on todella nimensä veroinen.

Keski alas, alhaalta myötä, keski ylös, alhaalta oiko, keski alas, alhaalta myötä, keski ylös. Viherpunainen pysyy paikallaan. Kuinka muka saan nuo vastakkaiset kääntymään? Tarvitsen uuden liikkeen. Nyt täytyy ajatella. Nyt täytyy keskittyä. Nyt täytyy toivoa.

Välillä yllätykset tulevat itsestään, välillä tilauksesta. Vähän niin kuin se uusi tuttavani viime keskiviikolta, jonka alussa meitä yhdisti vain sinfoniaorkesterin konserttilippu ja kiusallinen aavistus alipukeutumisesta. Tai se massiivinen opiskelijaristeily torstaina, jonne minut ylipuhuttiin lähtemään 17 tunnin varoitusajalla. Tai se perjantai-iltapäivä taannoin, kun päätimme, ettemme lähdekään laskareihin. Joskus myös pitkät liikesarjat yllättävät ja päättyvät täysin mielekkäästi, vaikka pelko siitä, ettei vanhaan ole paluuta, on läsnä jatkuvasti. Palkitsevuutta varastoidaan, joskus jopa tuskallisesti, mutta yrittämättä ei voi onnistua. Lopulta, jos hyvin käy, säännönmukaisuus, toistettavuus ja lopputulos jäävät voimaan kiistämättöminä ja painuvat mieleen pysyäkseen. On se aika, jolloin ei saa luovuttaa.

… alhaalta myötä, oikea keski ylös, alhaalta vasta, keski ylös. Valmis.

Hiillos oli jo sammunut. Nousin sulkemaan pellin ja menin katsomaan Linnan juhlia. Olin löytänyt uuden ratkaisualgoritmin, jota myhäilin hetken, kunnes myötämelankolia löysi minut jälleen. Kunpa olisinkin sellainen taiteilijasielu, jonka inspiraatio ja itsensätoteuttaminen kumpuaisivat ikävöinnin kauneudesta. Sen sijaan olen vain yksinkertainen, monimutkainen nuorukainen, joka osaa olla optimisti missä tahansa muussa asiassa kuin siinä yhdessä.

 

Vastaavuusperiaate ja joitakin sen villejä seurauksia

Skeptikoiden suusta kuulee aika ajoin aneemisia argumentteja siitä, ettei modernin fysiikan malleille olisi enää mitään tekemistä arkielämän kanssa. Vielä mitä! Tämän tekstin myötä aion osoittaa, että aikamme ajattelijoiden inspiroimat ilmiöt ovat kuin ovatkin oleellinen osa olemistamme tässä monimutkaisessa maailmassa – sanoohan sen jo Niels Bohrin vastaavuusperiaate! Ja jos ei muiden, niin ainakin minun kohdallani tämä pätee niin elämän iloissa kuin suruissakin.

Kas näin:

Epätarkkuusperiaate
On mahdotonta tietää tarkasti, kuinka näytöksessä tulee käymään.

Tosiaan, vuoden 2009 Nääspeksin rainan, Pimeän ritarin, ensi-iltaa juhlittiin ja jännitettiin viime keskiviikkoiltana Tullikamarin Pakkahuoneella. Ensikertalaiselle kokemus oli uusi ja outo, mutta ennen kaikkea ainutlaatuinen ja koukuttava. Muutaman kohtauksen jälkeen yleisö oli lämmennyt mukavasti ja lievästä molemminpuolisesta alkukankeudesta huolimatta yli kolme ja puolia tuntia kestäneen improvisaatiospektaakkelin jälkeen kuohuviinillä saatettiin kuorruttaa todella hyvä maku. Erityisesti musiikkinumerot poikivat miltei loputtomasti hykerryttäviä omstarteja, kiitokset siis kulkutaudin harventamalle bändille hyvistä biisivalinnoista! Mikä parasta, odotan tulevia keikkoja luottaen vakaasti entistäkin varmempaan roudailuun, rohkeampaan ilmaisuun sekä nokkelampaan vitsailuun.

Teatterimaailma vie merkittävän osan huomiostani tulevina viikkoina, ja mikäli aikataulu niin suo, puran niistä mittavampia tuntojani vielä myöhemmin.

Ääretön potentiaalikaivo
Oma sänky aamuisin. No ei se oikeasti ole ääretön. Paitsi joskus tupareiden jälkeen… Lisää aiheesta kohdassa Valosähköinen ilmiö.

Ultraviolettikatastrofi
Tampereen teekkarien korkeimman taajuuden kilta Hiukkanen järjesti jälleen rankan ekskursion muodossa ihmetystä ohikulkijoille reitillä Hervanta-Jyväskylä-Oulu-Vaasa-Hervanta. Valitettavasti en itse itse kiireiltäni ehtinyt mukaan tänä vuonna, mikä on katastrofi sinänsä. Jos ei muille… – no hyvä on! VAIKKA ei muille, niin ainakin itselleni.

Äkkiseltään tuntuu ihmeelliseltä, että jokainen selviää näiltä reissuilta kunnossa takaisin. Oikeastaan selitys on sangen yksinkertainen. Voidaan nimittäin todistaa, että yleisellä aaltopaketilla hiukkasen varsinainen nopeus on yhtä suuri kuin sen ryhmänopeus. Niinpä suurellakaan joukolla yksikään ei jää jälkeen tai karkaa edelle (paitsi mitä nyt vuonna 2007 Otaniemessä… mutta toinen niistä ei olekaan enää hiukkanen ja toinen nyt on jostain Sjoelta).

Valosähköinen ilmiö
Riittävän voimakas valo saa Hiukkasen vapautumaan potentiaalikuopasta (yleensä se ikioma sänky) aiheuttaen joka aamu opiskelijavirran katodilta (Mikontalo) anodille (kiltahuone), johon porattujen reikien (ovi, ilmastointikanava) kautta osa opiskelijoista jatkaa matkaansa erilaisille mittareille (tentti), jotka kertovat asiasta kiinnostuneelle ulkopuoliselle tarkkailijalle (KELA) olennaisia asioita opiskelijan työfunktiosta (aineesta riippuva kynnys opiskella). Mikäli pysäytyspotentiaali (motivaatiosta riippuva kynnys opiskella) osoittautuu liian suureksi, sitä pienennetään lähettämällä selvityspyyntö kirjeitse virtapiirin avaamisen (opintotuen sulkeminen) uhalla.

Yhä tänäkin päivänä tämän ilmiön poikkeuksellinen hallinta ja kehittäminen voi johtaa Nobelin palkintoon.

Monen kappaleen ongelma
Liian monta likkaa. Vedät yhtä puoleesi niin toinen vetäytyy, vedät toista puoleesi ja kolmas tulee mukana. Mikä kappale minä olen? Missä koordinaatiston origo? Kenestä se vakio, jonka suhteen matriisi ratkeaa? Ei tätä turhaan ongelmaksi kutsuta.

Vielä kertaluokkaa suurempi monen kappaleen ongelma: sitoutuneet varaukset. Aika ajoin sen huomaa, että ääretön potentiaalikin on vain teoreettinen työkalu ja puoliintumisaikoja tuntuu mahtuvan monta pienten ihmisten elämiin. No, ei siitä sen enempää tässä vaiheessa kuin “hei beibi, onks sul kova taipumus vuorovaikuttaa, kun sul on noin redusoitu massa?”.

Virittyneen tilan elinikä
Keskiverto lukijalla se on noin kolme sekuntia, lukihäiriöisillä neljä. Myönteistä tosin on, että kumpikin on silti noin kahdeksan kertaluokkaa suurempi kuin keskiverto atomilla. Oleellinen seuraus on joka tapauksessa se, että tekstin säilyminen kiinnostavana viimeiseen kappaleeseen saakka ei-relativistisella lukunopeudella on suunnilleen yhtä todennäköistä kuin pään tunneloituminen tiiliseinän läpi. Minulla on tapana verrata näitä kahta aina, kun luen omia tekstejäni jälkikäteen.

Jälleen kerran vahinko lienee jo sattunut. Lämmin kiitos kaikille tänne asti jaksaneille ^^

Ps. Ajoin partani.

 

Pienen pojan elämää

Vanhan testamentin mukaan Jaakob antoi suosikkipojalleen Joosefille syntymäpäivälahjaksi kauniin ja korean kauhtanan. Joosef oli ihan myyty. Kerran minäkin olin kuin Joosef, kerran minäkin sain haalarit ja tupsulakin: tyylipuhtaan pukukoodin siihen suurenmoiseen kurimukseen, josta en enää pyristele pois. Minusta tuli tekniikan ylioppilas, opiskelijakunnan kruunaamaton kuningas.

Teekkarin elämä kiteytettynäkin diffraktoi sangen monivivahteisen ja laajasti kvantittuneen spektrin. Parhaiten tämän huomaa siitä, ettei kunnon teekkarin olotilan ajan funktiota tarvitse integroida monenkaan sadan tuhannen sekunnin yli, kun arvojoukko jo koettelee humanistisimpien mielikuvituksien rajoja. Toden totta: juuri tämä huikaiseva diversiteetti on tässä kaiken delta ja epsilon.

Otetaan esimerkiksi sekin yksi Tiihosen Juha ja viikon verran ihmeellistä elämää. Kas näin:

Maanantai
Heräsin viikkoon aikaisin. Enpäs herännytkään, se oli eri viikko. Joka tapauksessa heräsin ennen pitkää ja oli tenttiviikko (lue: syysloma). Päivän liikuntavuorolla oli sählyä, välissä kiltahuoneella ankarat tichu-pelit ja illalla sitten pommisuojassa lisää läiskettä muovimailoilla. Saatoin palata Mikontaloon tyytyväisenä päivän kilpailuannokseen. Illalla opiskelin itseni uneen.

Tiistai
Heräsin jälleen ja lähdin koululle syömään. Tarkoitus oli opiskella lisää sähkömagneettista teoriaa sekä orgaanista kemiaa, mutta tichuksihan se taisi lopulta mennä. Kello oli lähestyny viittä koko päivän, ja kun kyseinen aika lopulta koitti, istuin hikoilevin kämmenin tenttisalissa valmiina kääntämään paperin ensimmäistä kertaa kymmeniin kuukausiin. Olin englannin kielikokeessa, jonka reputtaminen tarkoittaisi sitä, että minun täytyisi oikeasti käydä ansaitsemassa ne kurssilta saatavat kolme opintopistettä. Koe oli hauska ja uskon sen menneen hyvin, vaikka kirjoitinkin ehkä huonoimman esseeni vuosikausiin. Ajan patinoimaa pirkanmaalaista sananpartta lainaten: “aina ei voi saada täysiä pisteitä sanastollisesti tekniikan opiskelijoille suunnatusta akateemisen englannin kielikokeesta”.

Keskiviikko
Keskiviikkoa saattoi jo kutsua päiväksi. Heräsin. Kävin melkein kaverin kanssa syömässä. Tai siis melkein kävin kaverin kanssa syömässä. Äh. Kävin syömässä, kaveri melkein kävi syömässä. Minun kanssani siis melkein, kävi kyllä yksin. Minäkin. Asiaan!

Ruokailun jälkeen oli tentti sähkömagnetiikasta. Tenttipaperi oli aivan jäätävä. Olin itse keskittynyt ymmärtämään vektorianalyysin luonnetta kenttäteoriassa, paperi sen sijaan keskittyi eri aineiden sähkömagneettisten ominaisuuksien mallintamisen pohtimiseen. Kai se silti ihan hyvin meni. Tuskin sitä kovin ankarasti arvostellaan, jos sähköteekkareitakin täytyy saada kurssilta läpi.

Seurasi kolme tuntia koomaamista killassa ja lopulta orgaanisen kemian monivalintaveikkaus. Toivoni ei ollut ollut Hukassa, opiskelin mieluummin itsenäisesti. Niinpä osasin ihan kivasti piirrellä tikkuaakkosia läystäkkeelle. Voittorivi selvinnee hamassa tulevaisuudessa.

Tentin jälkeen menin Mikontalon kuntosalille, salilta saunaan, saunasta kolmoskerrokseen tyttöjen iltaan painelemaan mustia ja valkoisia ja koskettimia (kappas, yksi rinnastuskonjunktio liikaa). Oho. Unohdin myös vaatteet. Mainita siis. Saunasta tultuani puin tosiaan päälle ja sitten vasta jatkoin tenttiviikonkaatajaisiin. Ennen saunaan menoa myös riisuuduin. Tämä tapahtui salilla käynnin jälkeen. Kyllä, pukuhuoneessa. Enimmäkseen. Asiaan!

Siellä juotiin, siellä laulettiin. Ihan kiva ilta oli. Onneksi tenttejä ei enää ollut.

Torstai
Päivien päivä. Sain onnitteluja eri suunnista ympäri vuorokauden, heräsin puolenpäivän aikaan ja lähdin koululle palaveroimaan Nääspeksin sanoituksia. Aivoriihestä jatkoin kaupan kautta takaisin kämpille ja tein jännittyneenä pizzaa koko iltapäivän, olihan illalla määrä juhlia “uutta” kämppääni sekä vanhaa naamaani perinteisellä kaveriporukalla.

Ensimmäiset vieraat tulivat viiden jälkeen, kunnes meitä oli kymmenkunta hilpeää. Booli teki kauppansa kuin pesäpallo lasahtaa kuumille kiville eikä aikaakaan, kun aika jo kuluikin kuin siivilä (puinen). Monta korttipakkaa, pyramidihuijausta ja ennen kaikkea kaikkea myöhemmin ilta muuttui lopulta YÖKS ja yö aamuYÖKS. Tiesin juhlineeni, joku muu tiesi yöpyneensä n. selkärankansa mittaisella sohvalla, joku vielä muu taas tiesi lähteneensä aamulla laajan matematiikan tenttiin.

Se oli hieno päivä.

Perjantai
Edellä mainituista syistä heräsin monta kertaa. Viimeisen kerran heräsin tajuamaan, että minun pitäisi olla koululla viimeistelemässä sanoituksia. Lähdin oitis. Oli syksyinen iltapäivä.

Väänsimme kieltä (suomen) kuin viimeistä päivää (deadline seuraavana aamuna) mutta keskenhän se jäi, kun piti illan tullen siirtyä muihin tehtäviin. Palasin kämppään pähkäilemään epätoivoisesti joitakin yksityiskohtia, mutta lopulta annoin periksi ja hyppäsin haalareihin päämääränä Teekkarisauna ja Puoli Wuotta Wappuun -bileet.

Teekkarisauna oli tulvillaan. Myös ihmisiä oli paljon, joskaan ei liikaa, mikä oli ehdottomasti positiivista (absatively, sanoisi Grahame Coats). Kaiken hauskuuden keskellä ihmissuhdedraamoilta ei tietenkään vältytty, mutta se kai juuri tekee elämästä ja Frendeistä niin suosittuja. Tapasin loppuillasta lisäksi lukioaikaisia kavereita, mikä toi merkittävän lisämaun viikonlopun kuvioihin: absintin. Se on kuitenkin toinen tarina. Pitkien etsintöjen jälkeen löysin kenkäni kenkämerestä ja lähdin killan kautta kämpille, jonne itse jäin lopulta lepäämään herätäkseni edes nimellisissä sielun ja ruumiin voimissa seuraavaan aamuun.

Lauantai
Heräsin aamulla ja tunsin omaavani mitä tahansa muuta kuin parhaimmat sielun ja ruumiin voimani. Sanoitus piti viimeistellä ennen puoltapäivää, ja kämppäkin oli vieläkin tupareiden jäljiltä. Aivan, kämppäkin oli. Juuri muuta siitä ei voinut sanoa sen jälkeen, kun minä vahingossa koko kämpän. Liekö vaarallista? Joka tapauksessa pääsimme sivupersoonani kanssa pian yksimielisyyteen. Sanoituskin lähetettiin ajallaan ja olin siihen tyytyväinen.

Söin jotain, tiskasin pitkään, pakkasin kimpsut ja kampsut ja matkasin junalla Jyväskylään, sillä armas kotiväkeni oli varta sekä iltapäivää vasten lähtenyt evakkoon, jotta voisin ystävieni kanssa rauhassa juhlistaa jälleen yhtä hengissä selvittyä vuotta tässä julmassa maailmassa. En siis kehdannut enää perua juhlien järjestämistä, en enää siinä vaiheessa, mikä osoittautui lopulta loistavaksi ratkaisuksi.

Saavuin neljän kieppeillä iltapäivällä neljän kaverin porukalla neljän pyörän ajoneuvolla nelostietä sivuten henkisen kotikaupunkini rautatieasemalta Myötätuulentielle, missä alkoikin sitten eräs juhliin liittyvä olennainen toimenpide: suunnittelu. Vieraiden kutsuminen jatkui niin ikään sekä siivous, mutta ruuanlaitto sekä juhlakalu saivat vielä odottaa, ja odottavan aikahan on pitkä. Kello lähestyi kuutta kuin funktion arvo asymptoottia, mutta lopulta vieraita alkoi lappaa kuin äiti mehua syksyisin.

Hauskaahan meillä oli. Heti ensi töiksemme kävimme huoltoasemalla elintarvikeostoksilla kaverin vanhalla mersulla, sillä ovela isäni oli vienyt auton mukanaan Kokkolaan. Jälleen kerran meitä oli kymmenkunta ja me lauloimme, joimme, saunoimme, soimme, haukoimme voimme, kauhoimme, loimme… riimit loppuu, tittidii. Korttipakka, norjalainen esileikki, Hey Jude, Sweet Lemonade, mangobooli, tortillat… tomaatit loppuu, padapam. Kun aloitimme, oli kesä; kun lopetimme oli talvi. Se oli vaivan arvoista hommaa, mutta halpaa lystiä? Ei opiskelijalle.

Sunnuntai
Aamulla heräsin vaivoin, kömmin yläkertaan ja totesin siskon juuri palanneen kaverilta yökylästä. Huokaisin ja menin siivoamaan keittiöstä pullot, tölkit, ruuantähteet, tiskit ja vierailta unohtuneet matkapuhelimet. Järkkäsin itselleni kyydin rautatieasemalle, viiletin raiteilla Tampereelle, jotta ehtisin illan aikana viimeistellä vielä yhden sanoitustehtävän, osallistua lavastustalkoisiin sekä opiskella teollisuustalouden raastavaan tenttiin, joka yhdeksältä seuraavana aamuna toimisi virkistävänä alkuna uudelle viikolliselle teekkarin ihmeellistä elämää.

Sanoitus kyllä valmistui mukavasti, mutta talkoiden aikana maksettiin osa univelasta ja lukeminen muuttui jostain kumman syystä kirjoittamiseksi. Olo on sentään parempi, mikä on saavutus sinänsä neljän päivän putken ja seitsemän päivän viikon jälkeen, mutta aamulla siihenkin saataneen muutos.

Onneksi juuri muutos on tärkeintä tässäkin asiassa, elämänilossa. Kuten pohjostusosiossa hyvin selkeästi ja kansantajuisesti sanottu, viikko elämää on näyttänyt osan sen pimeimmistä ja kirkkaimmista puolista jatkuvan funktion keskiarvolausekkeen mukaisesti kaikkea siltä väliltä missään tapauksessa unohtamatta lunastaen sille asetetun valtaisan yliarvostuksen myös näinä epävarmoina aikoina.

Se, ystäväiseni, jos jokin, on syy olla onnellinen.

 

Vanhoja sanoja, uusia runoja

Nääspeksi on Tampereen teknillisen yliopiston opiskelijoiden järjestämä ja toteuttama jokavuotinen harrastelijaprojekti, joka yhdistää perinteisen käsikirjoitetun teatterin, musiikin, tanssin sekä tietenkin olennaisena osana taidokkaan improvisaation, joka koskee kaikkia edellämainittuja taiteenmuotoja ja kytkee ne toisiinsa. Lopputuloksena on huikea opiskelijaviihteen spektaakkeli, jota haastan jokaisen kiinnostuneen tulemaan katsomaan tämän vuoden marras-joulukuussa Tampereen Pakkahuoneelle. Yksityiskohdista mainostanen lisää myöhemmin.

Miten tämä liittyy minuun? Tänä vuonna päätin sitten itsekin lähteä taidetta tekemään ja kampesin itseni Nääspeksin riveihin sanoitustiimiin sekä lavastuspuolelle. Sanoittajat sanoittavat syksyn aikana uudelleen lukuisia tilanteeseen sopivia kappaleita, jotta näyttelijöillä on, mitä laulaa, ja yleisöllä on, mille nauraa. Lavastus puolestaan huolehtii lavasteiden ynnä muiden rakennuksesta, huoltamisesta, asentamisesta ja liikuttamisesta ennen esitystä, sen aikana ja jälkeen. Kaikkialla porukka on hilpeää, työskentely haastavaa ja viihtyisää, uusia tuttavuuksia vaikka millä mitalla! Tämä on vaivan arvoista hommaa, sanon minä.

Valitettavasti “rainan” aihe, yksityiskohdat, biisit ja muut ovat vielä tässä vaiheessa salaista tietoa. Julkaisenpa silti paremman puutteessa oman kyhäelmäni sanoitusryhmän kiperään esitaitotehtävään, jossa tarkoituksena oli kirjoittaa Mamban Lauantai-iltana koskemaan Lähi-idän kriisiä. Menee abauttiarallaa (oikeasti vihaan tuota sanaa) näin:

---

Sotaloordin samba

Lauantai-iltana Palestiinaan
Oli tarkoitus lähteä juhlimaan
Ottaa lääniä pari vaan
Ja palata kotiin Juudeaan
Ensin meitä oli vaan Sharon ja mä
Sitten siihen tuli pari jenkkiä
Are tunsi ne, mutta minä en
Niinpä tilasin ydinohjuksen

Toiseen jenkeistä tutustuin,
Mutta siihen nuorempaan ihastuin
Ja öljykentistä sanoin: “hei,
Meille vai teille, kultasein?”
Hän vastasi kiiltoa silmissään:
“Vaan jokos Bagdadiin lähdetään?”
Piirsin Tiekartalle henkselit
Mä löysin hauskemmat pelit

Se asui pitkään piilossa
Aivan kaupungin laidalla
Parturin maksoin ja pyövelin
Olinhan löytänyt Saddamin
Sitten mieleni rohkaisin
Ja Gazaa hellästi pommitin
Siinäpä samassa romahti Hamas
Ja kai pari likkaakin lahtasin

Suurmiehen mainetta keräsin
Kunnes aamuyöllä heräsin
Se uus iso jenkki tuli eteiseen
Ja pussini punnittiin uudelleen

Sain sekunnin aikaa miettiä
Jotakin sopivaa selitystä,
Mutta katsoin parhaaksi kuitenkin
Karata kiireesti kotiin
Siis Länsirannan, Irakin
Libyan taikka Jerusalemin
Vielä hetkeksi mä säästäisin
Kunnes uskallan uusiin sotiin

 

Toisaalta voisin hankkia elämän

Tänään iltapäivällä olin matkalla kampuksen halki opiskelijaravintolaan nauttimaan lentopallovuoron takia myöhästynyttä lounasta, kun ajatus iski ymmärrykseeni: jos minä olisin kernel, minun prosessoriajureitani ei olisi optimoitu työpöytäkäyttöä varten. Tiedän, se on jokseenkin kummallinen ajatus, mutta ei suinkaan ensimmäiseni. Lisäksi pidän siitä.

Nimittäin, jos arkipäiväisten taustaprosessieni sekaan lyödään jokin varoittamaton, kiireellinen, koskettava ja muutenkin hyvin hämmentävä muistisyöppö, se jäädyttää järjestelmäni täysin. Kävely pysähtyy, puhe pysähtyy, ajatus karkaa; jäähdytysjärjestelmä tosin kiihtyy, mutta se onkin rautapohjainen. Visuaaliset sensorit viuhuvat virikkeiden perässä ja signaaleja satelee, mutta mielikuvitus ei vain saa itseään käyntiin prosessorin laskiessa vimmatusti eri käyttäytymismalleja, vaihtoehtoja, merkityksiä, merkityssuhteita, suhteita. Onko minun aina pakko ajatella niin monimutkaisesti? Ellei nimittäin jokin onnekas ratkaisuajatus minua pelasta ja ohjaa toimintaani selville vesille, seuraa yleensä täydellinen time out tai vähintäänkin nöyryyttävän pituinen yleispersoonallinen idlaus. Se syö miestä.

Ratkaisuja tähän ongelmaan toki löytyy ja on käytössäkin monissa muissa järjestelmissä. Raskaan, syväluotaavan ja niin pirun monipuolisen ajattelualgoritmin voisi esimerkiksi korvata yksinkertaisemmalla, jolloin sosiaaliset selkkaukset (ne ovat niitä monimutkaisimpia) eivät tukkisi joka kerta koko päätä. Totta kai tästä seuraisi laskutehon luhistuminen myös enemmän tai vähemmän kaikilla muilla alueilla, mutta se avaisi mahdollisuudet johonkin uuteen ja arkipäiväiseen: sosiaaliseen palvelimeen. Tällainen palvelin sisältää kokoelman vakiovastauksia vakio-ongelmiin sekä selkeän ja yksinkertaisen virheilmoitusjärjestelmän, joka huolehtii kaikesta uudesta ja tehokasta ajattelua vaativasta. Esimerkki virheilmoituksesta: “haista sinä, Tommi Läntinen, vittu!”. Sellainen on palvelin.

Toinen ratkaisu voisi olla tappaa tyystin koko ajatteluprosessi silloin, kun se uhkaa mennä ylikierroksille. Selkäydin sekä erilaiset astetta autonomisemmat, peruskäyttäjän oikeudet ylittävät aivolohkot syöttäisivät silloin puhesyntetisaattorille omia initiaalisia ratkaisujaan, jotka perustuisivat hyvin pitkälti tunteille ja niiden vaihtelevan primitiivisille tavoille tulla ilmi. Näin, ikään kuin ilman palomuuria järjestelmän oleellinen tietoturva ja arimmat asiat olisivat tietenkin täysin taitavan hakkerin armoilla. Siitä voisi helposti kuvitella seuraavan erilaisia heikkouksia – seuraakin – mutta käytäntö osoittaa, että niin kauan kuin turvaton järjestelmä ei ole saastunut eli pahantahtoinen tai mielenvikainen, hänen lähiverkkonsa koetaan turvalliseksi ja mieluisaksi. Avoimuus tuo kavereita!

Muitakin ratkaisuja liian vaikean ajattelun seisauttamaan järkeen varmasti olisi, mutta niistä luultavasti ainoa inhimillinen on huolellinen optimointi. Me emme voi nykylääketieteellä muuttaa omaa laitteistoamme, emme ylikellottaa prosessoreita tai panna lisää muistikampoihin. Ajureitakaan emme voi suoraan päivittää genius.orgista, mutta itse asiassa oikeilla toimilla, tuumilla ja tarkkaavaisuudella me voimme hellävaraisesti sekoitella synapseja parempaan järjestykseen; voimme oppia käyttämään aivojamme tehokkaammin. Palvelintekniikan, spontaaniuden ja perusteellisen pähkäilyn saumaton yhteistoiminta voisi olla juuri sitä, mitä pettämätön järjestelmä tarvitsee. Se on ennen kaikkea harjoittelukysymys.

Enhän minä sillä, että yrittäisin jotain tällä arvelulla ja kovin kyseenalaisella ihmismallinnuksellani saavuttaa. Suoraan sanottuna tämä on kai vain jokin sellainen maanantaiyön mielipuolinen allegoria. Ei siitä kuitenkaan kukaan saa mitään kostu, sillä se pitää lukea ainakin pariin kertaan.

Taidan mennä nukkumaan, sillä huomenna on luento ja…

Ps. Viime viikko oli aika värikäs ja rankka. Keskiviikkoiltana improvisaatioteatteri Nääsimpron mahtava esitys sekä perinteiset Lakinlaskiaiset toimivat villinä pohjustuksena torstain Kauppakadun Approlle. Viimeksi mainittu on monumentaalinen haalarikansan tapahtuma, joka sijoittuu Jyväskylän baareihin aina syksyisin. Minä olin se yksi siellä vähän päihtyneenä siinä violetissa haalarissa, jos tunnistit. Myös tankotanssijana niitin, hmm, mainetta… Paluubussien saapuessa vietin pitkän perjantain Hervannassa, kunnes lauantaina alkoivat oppiainejärjestö Hiukkasen 20-vuotisjuhlat. 18 tunnin, varmaan aika pitkälti yhtä monen annoksen, tanssin, löylyn ja etikettivirheen jälkeen palasin kotiin nukkumaan.

Sunday, bloody Sunday.