Monasti ehdin antaa tyhjiä lupauksia, hipoa otetta niskasta ja lopulta keksiä jonkin hyvän tekosyyn olla kirjoittamatta tätä eeposta keväästä 2011. Viimein informaatiopimennossa pienellä paikkakunnalla synkän epätoivon ja latistavan lihaskivun kourissa sain vakuuteltua itselleni, että rapeana ja ruttuisena vanhuuden päivilläni voisin tuskin antaa anteeksi itselleni sitä laiminlyöntiä, joka tämän erinomaisen elämänjakson dokumentoimatta jättäminen eittämättä olisi. Pitkähän tämä on kuin morsiuspuku, mutta vähät minä siitä välitän. Itse asiassa lupaan nostaa henkilökohtaisesti hattua jokaiselle, joka kehtaa väittää lukeneensa tämän kokonaan…

Hypermedia
Siinä täytyy olla rakkautta
Siinä täytyy olla unelmia
DV-nauhoja ja matikkaa
Mallinnusta, hypermediaa oo-o-oo

17.1. heräsin jokseenkin väsyneenä, mutta pian olin täynnä tarmoa ja mustaa teetä. Painuin koululle varhain, mutta sillä kertaa en jumittunut kiltahuoneelle, vaan marssin päättäväisenä Tietotalon kolmanteen kerrokseen Hypermedian laboratorioon, sillä työni yliopistojenvälisen verkostohankkeen matemaattisten mallinnuskurssien luentomateriaalien uudenaikaistamisprojektin parissa olivat alkamassa. Toimenkuvaa ei valitettavasti juuri lyhyemmin kuvata, paitsi sanalla tutkimusapulainen.

Siitä lähtien kaksi kuukautta eteenpäin istuin 20 tuntia viikossa toimistossa upouusi ThinkPad edessäni ja pohdin pienessä mielessäni, miten saisin noin 70 matemaattisen mallinnuksen interaktiivista opetusvideota konvertoitua inhimilliseen formaattiin. Tarjolla oli Power Pointeja, PDF:iä, giffejä, Real Mediaa, kymmeniä tunteja DV-kasetteja ja ties mitä muuta tuhannella eri kuvasuhteella. Onneksi standardoinnissa oli apuna ImageMagick, MEncoder, GIMP, ssh, scp, wget, NotePad++, Camtasia ja kasa kotikutoisia BASH-skriptejä.

Välillä oli puuduttavaa, välillä pääsi käyttämään luovuutta. Kirjoittaminen ja sen kaverit jäivät valitettavasti jalkoihin, mutta projekti edistyi nauha nauhalta. Tein lopulta kiiruspäissäni kolmen kuukauden työt kahdessa ja nappasin lopputilin tyytyväisenä. Oli taas aika elää ja elintasapainoilla – ja siitä se ajatus sitten lähtikin!

24-maratoni 22.-23.1.
Ensimmäinen työviikko oli onnellisesti takana. Niin oli myös Tampin torstainen vitsisauna, jossa lipetit viuhuivat ja pata syttyi ulkotulella, sekä seuraavan päivän semihapokas laitosesittely fuksien kanssa ORC:n kiehtovissa tiloissa. Lauantaina vielä karski tunti karstanpolttoa bommarin sählykentillä ja pikasuihku Päätalon kellarissa – ja ai niin: se maratoni.

Edellisen syksyn 21-vuotissitseillä saimme Autekilta lahjaksi yliampuvan patrioottisen tosimiehisyyspornosarja 24:n kolmannen tuotantokauden. Koska täytimme vasta 21, oli viimeisestä DVD:stä jäljellä vain neljäsosa. Eipä se silti ollut mikään syy jättää hyvää lahjaa käyttämättä.

Kello oli noin kuusi illalla, kun ensimmäinen jakso pärähti käyntiin kiltahuoneen valkokankaalla. Katsojia oli aluksi tuskin puolta tusinaa, joten jokaiselle riitti ikioma sohva. Pienen naposteltavan, jäätävien pizzatilauspuheluiden, energiajuoman sekä riemastuttavan kliseenbongailun voimalla lähdettiin ottamaan miehistä mittaa. Yö taittui, konfliktit seurasivat toisiaan eikä politiikka liittynyt yhtään mihinkään. Heikommat lepuuttivat välillä silmiään, mutta ennen pitkää viimeinenkin draaman kaari päättyi ja oli aika astua kirkkaaseen sunnuntai-iltapäivään, hengittää hetki raikasta ilmaa ja kiittää Jack Baueria siitä, että oli yhä elossa.

MM-kyykkä 12.2.
Viikot kuluivat, työt edistyivät. Olihan siinä myös kaikenlaista, kuten killan Guitar Hero -iltapäivä, Hiukkaskyykkä ja speksin Rainankaatobileet vol. 2, mutta Akateemisen kyykän MM-kisat olivat toki spektaakkeli, jota ei vain voi noin vain sivuuttaa.

Tapani mukaan olin tuomaroimassa, mutta tällä kertaa firmasarjassa. Ja hauskaahan se oli – ylimääräiset luontaisedut ja kaikkea – mutta jotenkin jäin kaipaamaan sitä yleisen sarjan vekkulimaista tunnelmaa ja tuttuja kavereita, joita lopulta näin harmillisen vähän koko päivän aikana.

Velvollisuuksien jälkeen matka jatkui Teekkarisaunan kautta Tarzaniin, josta nyt-en-muista-mitä kautta Apollon ruuhkaisille kyykkäjatkoille. Jatkoilla sattui ja tapahtui. Bändi oli muistaakseni hyvä. Pikkutuntien kasvaessa alkoi olla lähdön aika, ja ruuhkaisessa paluubussissa avautui muutakin kuin ovet.

Ynnän 45. vuosijuhlat (ote sitsauspäiväkirjasta)
Jyväskylässä 18.2.2011

Helmikuinen päivä oli kylmä kuin morsian. Lähdin kiire kantapäilläni rautatieasemalle vain todetakseni, että Jyväskylän juna oli myöhässä lähes puolitoista tuntia. Kun Nikon kanssa lopulta saavuimme tuonne Keski-Suomen helmeen ja rivakan patikan jälkeen juhlapaikalle, olimme cocktail-tilaisuudesta myöhässä kuitenkin vain viisitoista minuuttia. Ei se toisaalta liiemmin haitanut: puolet kutsuvieraista olivat vieläkin enemmän myöhässä tai eivät saapuneet ollenkaan.

Ynnälle annoimme lahjaksi killan vanhan tulostimen, jota oli viritelty näennäisen fysikaalis-matemaattisella pähkinällä ja pullolla Leijonaa. Vitsi meni odotetusti ensiesityksessä ohi yleisöltä, mutta oli varmasti mieleenpainuvimmasta päästä, ja kuultiin siitä jatkoilla hyvää palautettakin. Itse cocktail-tilaisuus oli alusta lähtien tasaisen jäätävä, mutta ei se lopulta liiemmin haitannut.

Pääjuhla alkoi viideltä ravintola Lozzin tyylikkäissä tiloissa. Tyhjiäkin istumapaikkoja oli; päädyimme Nikon kanssa edustajien härkäpöytään, mutta seura oli toki kaikin puolin viihtyisää. Seremoniamestarin toiminta oli yllättävän vähäeleistä, mutta puhujien lisäksi luultavasti myös juhlavieraat olivat jokseenkin kokemattomia, joten sopiva asiallisuus säilyi pääjuhlan loppuun asti. Lauluttamisesta vastasivat pitkälti kutsuvieraat ja muutama aktiivinen ynnäläinen, mutta niin vain kaikki oleellinen saatiin mukavasti laulettua.

Pääruokana oli uunilohta. Se herkullista! Niin oli kaikki muukin jälkiruokaviskiä lukuun ottamatta. Lyhyt yhteenveto pääjuhlasta: ohjelmasta jäi jokseenkin kokematon maku, mutta miellyttävä ilmapiiri ja erinomaiset tarjoilut paikkasivat sitä oikein mukavasti.

Jatkot olivat Ilokivessä, aivan kivenheiton päässä. Paikka oli vähän aution oloinen ja miinuksena mainittakoon se, että baarissa oli baarihinnat ja omat juomat jäivät narikkaan. Livemusiikkia ei myöskään kuultu, mutta joitakin myös perinteiseen tapaan tanssittavia kappaleita kyllä soitettiin illan mittaan.

Yökerhomaisen tunnelman jälkeen siirryimme jälleen vain 50 metrin päähän Opinkiven jatkosaunalle. Sauna oli lämmin ja yleisissä tiloissa meteliä, mutta mitään erityistä aktiviteettia juhlijoille ei oltu järjestetty. En väitä, että olisi tarvinnutkaan, sillä aika kului muutenkin rattoisasti verkostoitumisen ja laulamisen merkeissä.

Vähitellen meno rauhoittui, kun aurinko alkoi kauniisti kajastaa Ylistönmäen takaa, ja korkealle se jo ehtikin ennen kuin aamusillis tarjoiltiin pöytään. Sisältö oli jokseenkin pelkistetty, mutta teki hyvin kauppansa 19 tunnin juhlimisen jälkeen. Niko oli lähtenyt aamujunalla Tampereelle ja itsekin suuntasin pian kotikotia kohti kutsuttuani ensin jyväskyläläiset ottamaan Hiukkasen vastaan kevätexculla. Juhlista jäi tavallaan hieman mitäänsanomaton, mutta kuitenkin oikein onnistunut ja positiivinen olo.

Samana iltana karautin Selman synttäreille, jossa nähtiin mm. leivosherkkuja, shotguneita, ripsiväriä ja eeppinen onnitteluruno.

Haalarisauna 24.2.
Haalarisauna järjestetään perinteisesti fuksien hankkimien haalareiden juhlistamiseksi. No, fuksithan sen järjestivät ja fukseja sinne kutsuttiin – ja minut, joka soitin house bandissa kitaraa. Eipä sieltä saunalta lopulta muuta erityistä mieleen jäänytkään kuin hulppeat musiikkinumerot. Basistin, rumpalin ja ennen kaikkea ilmiömäisen kosketinsoittajan ollessa parkkiintuneita pelimanneja Queenit, Claptonit, Pink Floydit ja kumppanit taipuivat suunnittelemattomaksi sooloilotteluksi. Olihan se hauska soitella.

Kondensation (toinen ote sitsauspäiväkirjasta)
Otaniemessä 25.-27.2.2011

Suomen vanhin kilta täytti pyöreitä ja minä ja Niko olimme jälleen edustusvauhdissa. Saavuimme perjantai-iltana Otaniemeen, jossa meitä ja muita koko viikonlopun juhlavieraspaketin varanneita odotti majoitus ja lämmin jauhelihakeitto. Minkään sortin isäntäväki meitä sen sijaan ei ollut vastassa, joten jouduimme olemaan omatoimisia kutsuvierasporukan kanssa ja hakeutumaan lähibaariin tutustumaan ja pelailemaan lautapelejä. Osa porukasta jatkoi myöhäänkin vuorimiesten hämärillä jatkoilla, mutta itse vetäydyin jo pikkutunneilla säästelemään oikeiden bileiden varalle.

Seuraavana aamuna sai nukkua mukavan pitkään, koska oli mies eikä tarvinnut neljää tuntia laittautumiseen. Majoitustilassa oli mukava rento tunnelma: hameväki panikoi hiuksiaan kuntoon, ja äijät joivat jaloviinaa alusvaatteisillaan ja puhuivat joutavia. Kello alkoi kuitenkin lähestyä kolmea, ja pian olimme matkalla cocktail-tilaisuuteen, joka jo itsessään oli isompi kuin parin pienen killan vuotissitsit yhteenlaskettuna.

Väkeä oli varmasti pitkälti toista sataa. Narikkaan oli jonoa ja alkumaljapöytäkin tulvi skumppapulloista. Myös urheilujuoman makuista boolia ja kalliin näköistä pikkupurtavaa oli tarjolla. Lahjan luovuttavia tahoja oli ilmoittaunut yli viisikymmentä, joten aikataulutus noudatti minuuttien tarkkuutta. Omaa vuoroa odotellessamme löysimme lainaksi tulitikkuja ja lusikan, joilla aikanaan demonstroimme, että lahjaksi antamamme ponupullo totta tosiaan sisälsi yli 60 prosenttia etanolia. Kaiken kaikkiaan kokkareihin oli panostettu hulppeasti ja tunnelmakin oli ruuhkaisuudesta ja alkujäykkyydestä huolimatta varsin ylellinen.

Seuraavaksi kävelimme pääjuhlapaikalle Otaniemen Dipoliin. Takit ja pahan päivän viinavarat jäivät narikkaan, paitsi ne kolme desiä jallua, muutama vahva lonkero sekä cocktail-juomat, jotka edustuspuolikkaani mallikkaasti ja frakkia likaamatta tyhjensi juhlatilan miestenhuoneeseen. Katsoin hänet paluukuntoon majoitukseen ja saavuin pääjuhlaan muutaman minuutin myöhässä, mutta onneksi juhlien ainoan liituraitapuvun ja epäsiistin takatukan jälkeen se ei ollut tyylimoka eikä mikään.

Juhlavieraita oli kai nelisensataa. Juhlasali oli valtava, mutta en ainakaan itse havainnut sen millään tavalla haitanneen ohjelmanumeroiden näkyvyyttä, kuuluvuutta tai laatua. Ohjelmaa olikin aika runsaasti toisin kuin juomakaatoja, jotka anniskelualueella sellaiselle porukalle ilmeisesti eivät ihan vähää maksaisi yksikään. Itseäni ei niin haitannut – joinhan ja söinhän kahden edestä. Ja ruoka vasta olikin maittavaa! Häränfilee, kasvissekoitus ja jotenkin jännästi valmistetut perunat tarjoiltiin suoraan pöytiin, niin kuin myös alkuruoka, jälkiruoka ja valkovenäläinen.

Juhlan aikana tyypillisesti laulettiin, pidettiin puheita, nähtiin musiikkiesityksiä ja muisteltiin menneitä, mutta kaikki se oli järjestettyä tai päälukkarin kautta tilattua eikä täkäläistä lasinkilistelyä kuultu laisinkaan, mikä oli niin suurella porukalla varmasti pelkästään hyvä asia. Tunnelma ei ollut omasta mielestäni mitenkään jäykkä, vaan oikein mukavan kepeä. Pääjuhla huipentui nakkifuksien ilmeisesti perinteiseen cancan-esitykseen sivulavalla, minkä jälkeen alkoivat tanssit. Tanssit alkoivat massiivisella Poloneesilla, jonka jälkeen soitettiin vuoron perään tavallisia valsseja ja joitain tunnetuimpia vanhoja tansseja, kuten Cicapo ja Pas de Espana. Merkillepantavaa tässä oli se, että tanssivuorot varattiin käsiohjelmiin kirjoittamalla jo pääjuhlan aikana.

Kun tanssit oli tanssittu, oli aika siirtyä bussikyydein jatkopaikalle Helsinkiin. Jatkoilla kaikki olennainen oli hanskattu: tarjolla oli ruokaa ja juomaa ja tanssittamassa bändi. Liiemmin moitittavaa en muista mistään keksineeni, paitsi ruuasta, joka loppui kesken. Boolikin taisi loppua jossain vaiheessa, mutta onneksi muuan vanhempi vuorimies tarjoili olutta mielellään minun ensin viihdytettyä hänen vaimoaan.

Jossain vaiheessa koitti siirtyminen jälleen busseilla jatkojen jatkoille Otaniemen Rantasaunalle. Porukkaa putoili ja keskimääräinen meno alkoi hiljalleen hiipua, mutta se oli riittämätön syy lopettaa. Poikkesin jossain vaiheessa majapaikassa, joka oli aivan lähistöllä, mutta ei kello ollut juuri aamukuutta enempää, kun jo löysin itseni lauteilta. Saunalta jatkoimme vielä porukalla vuorimiesten piiloluolaan bilettämään, mutta sekin hauska alkoi painaa yhdeksän jälkeen aamulla ja palasimme hetkeksi ummistamaan silmämme.

Aamusillis järjestettiin lyhyen kävelymatkan päässä taas uudessa tilassa. Teemana oli paratiisi, mutta mieliala ei enää innostanut eläytymään. Koristelut olivat kyllä huikeat, murkinaa monenlaista (paitsi pekoni oli koko ajan loppu) ja jonkin sortin indie-bändikin oli tilattu esiintymään. Myöhemmin ohjelma olisi kai sisältänyt stand uppiakin, mutta emme jaksaneet viipyä pitkään, vaan lähdimme paluumatkalle Mansesterin suuntaan. Kaiken kaikkiaan täytyy omasta puolesta sanoa, että Kemistit onnistuivat järjestämään huikean näyttävät, juhlalliset ja tyylitietoiset pirskeet, joiden on vaikea edes kuvitella järjestetyn opiskelijatalkoovoimin. Hyvä meno, oli kiva käydä ja jatkakoot he samaan malliin!

Viikko 10
Seuraava viikko oli varsinainen kypsyysnäyte. Heti maanantaina järjestettiin kiltojen sitsit Bommarissa, jonne tänäkin vuonna kokoontui kolmisensataa eri kiltojen aktiivitoimijaa. Ruokajuomien kanssa tarjoiltiin myös pastaa ja salaattia. Ohjelmasta vastattiin yhteistuumin ja ilmeisesti tänäkin vuonna Hiukkanen kisaili Suosikkieläin-tanssiesityksellään jumbosijasta. Eipä sillä kamalasti väliä, kun hauskaakin ehti välillä olla.

Keskiviikkona lähti taas, kun kyykkätuomareiden palkkiosauna järjestettiin Teekkarinkadun varrella. Se oli kultaista aikaa, jolloin sähkö tuli töpselistä ja huurteinen hanasta. Herra päätuomarinkin kanssa tuli muutama sana vaihdettua illan pimetessä. Liekö siihen vaikuttanut jokunen lasillinen antibioottia tulehtuineisiin väleihin?

Sangen myöhään ei palkkiosaunallakaan sopinut viipyä, sillä seuraavan päivän työtunnit painoivat niskassa. Ei voi tietty vähätellä myöskään killan kevätkokousta tai sen jälkeistä kevätsaunaa, jossa oli erikoisvieras: Herwantapeli. Herwantapelihän on henkisesti, gastronomisesti ja aineenvaihdunnallisesti todella koetteleva peli, johon minun ei tietenkään alunperin ollut tarkoitus osallistua. No, voitte arvata kuinka kävi. Ja tietenkin alhaisen osallistujamäärän vuoksi kaksi peliä sulautettiin yhdeksi puolentoista tunnin hulppeaksi maratoniksi. Pisteiden valossa voitto meni naapuriin, mutta kuka niitä nyt laskee?

Perjantaina starttasikin sitten viikon kohokohta: speksiristeily. Edellispäivän olotilat karistettiin menobussissa ja laivan luoviessa Helsingin saaristossa risteilytunnelma oli saavutettu. Ensimmäinen ohjelmanumero oli yksityiseen kokoustilaan järjestetty oivallinen mahdollisuus seurata suoraa lähetystä Teekkarikuoron edesottamuksista Suomen paras kuoro -kisassa. Kollektiivinen nauru ja vilpitön kannustus oli hurjaa – ja niinhän siinä sitten kävi, että sinä iltana jatkopaikka kuitattiin kotiin. Studion jälkeen ilta jatkui omaan tahtiin hyteissä laulellen tai yläkansilla kreisibailaten.

Lauantaiaamuna olimme valmiit valloittamaan Tukholman. Päivä oli mitä keväisin, ja kun vaate- tai musiikkiliikkeet eivät sinkkumiehiä niin napanneet, päätimme saman tien jättää metronkin väliin ja kävellä Siljan satamasta hiljalleen kohti keskustaa. Meitä oli minä, Halmeen Tony ja Berlusconi – sekä Janne.3, Saku ja Atro – ja yhdessä vietimme huikean päivän kiertäen kaikki Tukholman puistot ja näyttäen kantaväelle, mihin niitä Suomessa käytetään. Kiipeilytelineetkään eivät saaneet armoa. Myöhemmin linkittäydyttyämme toisen porukan kanssa ja todettuamme, ettei Tukholmassa kerta kaikkiaan ole kunnollisia pubeja, palasimme tilataksilla laivalle.

Illalla buffet sisältyi risteilyn hintaan, ja niin kuin kunnon opiskelijaseurueella ainakin, sen antimista nautittiin sitsien merkeissä. Se oli kultaista aikaa, jolloin viini tuli hanoista ja maljapuheet suoraan sydämestä. Vaikka seurueemme pöydät olivat turvallisesti mahdollisimman kaukana tavallisista ihmisistä, voisin uskoa, että muutama pala ehti eksyä väärään kurkkuun itse kullakin. Ei se tuntunut henkilökuntaa haittaavan – mukavaa sakkia. Ilonpito jatkui yökerhon puolella paikallista bändiä viihdyttäessä ja senkin viimein lopetettua koitti jotain ikimuistoisen hienoa kutoskannen aulassa: speksin jamit! Yhteislaulu seurasi toistaan ja ekstroverteimmat ohikulkijatkin jäivät seuraamaan, kun monikymmenpäinen teatteriporukka huokui yhteishenkeä. Mikä parasta, meitä ei häädetty tai hiljennetty ennen aamuseitsemää, jolloin siivoajien piti päästä kierroksilleen. Silloinkin jatkot vain siirtyivät yläkannelle. Risteily päättyi, kuittasi myös rankan viikon 10 ja teki sen tyylillä kanssa!

Kevätexcu 17.-18.3
Ekskursio Jyväskylään oli aika jännä. Paikallisena johdatin porukkamme Liikunnan parkkipaikalta Harjun näkötornille, yllytyshulluna voitin Habanero-sipsipussin syömiskilpailun, ekshibionistina lupasin lähettää kandintyöni Descomin Javaukolle ja voimistelun valtiaana voitin punnerruskisan keskellä Yliopistonkatua. Loput XQ:sta voi lukea vaikka ensimmäisestä Liaanista.

Huoltoaliupseerien koulutuspäivät 26.-27.3.
Aivan oikein, olin kertaamassa! Varhain lauantaiaamuna pakkasin nyssäkkäni ja punkesin Keuruun junaan määränpäänäni varuskunnan portit. Laiturilla minua odotti varusmieskuljetus, joka viipyilemättä kyyditsi minut ilmoittautumispaikalle. Muistojen laukeaminen oli suorastaan sarjatulella, kun epämääräisen ilmoittautumishässäkän päätteeksi pääsi tunniksi jonottamaan varusteita, kantamaan ylämäkeen tonninpainoista säkkiä ja vaihtamaan vihreää päälle ventovieraiden kasvojen kansoittamassa tuvassa.

Ei se siihen päättynyt. Oli oppitunteja, ampumarataa, rastikoulutusta, simulaattoreita ja ekoasekisailua. Ammuinkin yllättävän hyvin: vaillinaisen kohdistuksen jälkeen 85/100. Jos nyt jokin oli erilaista, niin henkilökunta oli lähes häiritsevän ystävällistä, MuKen ruuat sangen herkullisia ja lauantai-ilta kului rattoisasti upseerikerhon tiloissa. Ikäjakauma oli aika suuri. Olin varmasti yksi nuorimmista reserviläisistä ja itse asiassa huollon toimintaan pureutuvan kurssin anti ei kohdallani sisältänyt juurikaan uutta. Mutta eipä se haitannut – oli hauska muistella ja hyvä maku siitä jäi!

MIKin 18-vuotissitsit (voitte arvata, mistä tämä on ote)
Irjalan makasiineilla 2.4.2011

TTY:n Materiaali-insinöörikilta tuli täysi-ikäiseksi sopivasti juuri eduskuntavaalien alla. Lontoo-teemaiset juhlat järjestettiin Irjalan makasiinissa ja paikalle oli kutsuttu materialisteja ja kemistejä ympäri Suomen sekä tietenkin TTY:n puljut ja MIKin jäsenistö. Ihmisiä paikalla oli yhteensä vain noin viidesosa (80) Kemistikillan juhlien kokoon nähden, ja ehkä juuri siksi omankin edustuspaikkani lunastaminen tuntui aiheuttavan käsittämättömiä hankaluuksia järjestävän tahon puolella. No, sain minä lopulta vängättyä itselleni tuolin härkäpöydän päästä, mutta viimeaikaiset tapahtumat huomioon ottaen silloin tällöin tuntuu kuin Hiukkasella olisi jokin erityisasema Materialistien keskuudessa.

Juhlien alku oli hässäkkää. Tila oli kuuma ja ahdas, ja Lontoon metrokartta, jollaiseksi plaseeraus oli naamioitu, osoitti osittain väärille paikoille. Lopulta seremoniamestari otti homman näppiinsä ja juhla saattoi alkaa.

MIKin sitseissä olen tottunut ihailemaan omaperäisyyttä ja rennolla tavalla intiimiä tunnelmaa. Niin tänäkin vuonna. Ihmiset eivät saavu pönöttämään eivätkä toisaalta perseilemään, vaan juhlimaan, nauttimaan toistensa seurasta ja panostamaan teemaan. Laulelu ja lasien kilistely oli kohtalaisen hillittyä, joten maukasta ruokaa ehti leikiten santsaamaankin. Plussaa muuten lontoonrakeista, ilmeisesti jekkua ja simaa sisältäneestä alkumaljasta sekä käsiohjelman erikoisista biisivalinnoista!

Lahjojen luovutus tapahtui alkuruuan jälkeen ollen varsin massiivinen ohjelmanumero ja tilanpuutteen vuoksi vähän hankalakin. Se saatiin silti kunnialla läpi ja uskon, että integroidulla digiboksilla varusteltu aivan toimintakuntoinen 32 tuuman televisiomme teki ihan kohtalaisen vaikutuksen. Muuten ohjelma oli varsin konventionaalinen – mitä nyt juhlapuhe kesti ehkä puolisen tuntia, josta 25 minuuttia koostui Richard Feynmanin kirjan ääneenlukemista. Seremoniamestari koputteli aina kolmannen kerran ja puhe naiselle oli perushauska. Lopuksi bändi tanssitti juhlijoita toisessa salissa. Elämä oli hyvää ja mallillaan.

Jatkoille Aamos-klubille siirryttiin bussikyydeillä. Aamoksella oli jotain purtavaa, alkoholimyyntiä sekä tietenkin sauna. Sama bändi saapui sinnekin soittamaan, ja taisi paikalle eksyä myös muutama teekkarikuorolainen suoraan Pasilasta. Jatkot olivat kaiken kaikkiaan ihan kivaa peruskamaa, mutta niiden lopulta päätyttyä kävi ilmi, missä oli säästelty, jotta hinta saatiin 40 euroon. Yhteiskyydin puuttuessa oli kunkin palattava Hervantaan omin neuvoin. Itse lyöttäydyin taksiporukkaan ja lopulta löysin itseni tokkuraisena MIKin kiltahuoneen sohvalta. Kävelin kotiin aamun jo sarastaessa.

Juhlista jäi ihan hyvä fiilis ja krapula.

Hevosten maa 15.-16.4.
Jokaisen kunnon tutorin unelma on kai tulla oman fuksiryhmänsä yllättämäksi jollain positiivisella tavalla. Ainakin minulle sitä merkitsi retki Hevosten maahan eli Hauholle, jossa Ida perheineen tarjosi puitteet viettää rauhallisen maalaisloman keskellä kiireisintä kevättä. Erityisen tästä teki se, että koko reissu ideasta organisointiin toteutui täysin spontaanisti fuksien toimesta eikä tutorin tehtäväksi lopulta jäänyt kuin nauttia kyydistä. Maukas ruokakin tarjoiltiin suoraan pöytään. Paketti oli saapumasta estyneiden läsnäoloa vaille täydellinen.

Kevät oli käynnissä ja maatiet mutaisia, mutta uusia vaatteita saa onneksi kaupasta. Ensimmäisenä ohjelmanumerona saimme kukin kokeilla ratsastusta Tuikun selässä. Se oli hupaisaa, vaikka tuskinpa me aloittelijat pääsimme pintaraapaisulla lähellekään hevosharrastuksen syvintä olemusta. Iltasella teimme ruokaa ja avannon, saunoimme kaikessa rauhassa ja istahdimme paljuun rentoutumaan ja kertaamaan vuoden tapahtumia. Vielä myöhemmin pelasimme seurapelejä ja lauloimme kitaran tahtiin, kunnes jokainen vuorollaan panimme maate. Minä ja Ida olimme viimeisinä pystyssä, mutta kuudelta aamulla laulukirjat alkoivat olla lopussa. Oli aika ummistaa silmät hetkeksi ja herätä pian kiihkeisiin suudelmiin, jotka tarjosi ylettömän innokas koiranpentu Olga kaikille lattiatasoon jääneille.

Seuraavana päivänä kävimme vielä heittelemässä frisbeetä paidatta puoliroutaisella pellolla, mutta pian oli aika jättää hyvästit idylliselle Hevosten maalle ja astua takaisin oravanpyörään.

Kähmysitsit 16.4.
Kähmysitsit ovat sitsit Hiukkasen vanhoille hallitukselle, sekä tietenkin nykyiselle. Minulle ne olivat kevään kuudennet ja lukeutuivat vaihteeksi “kuinkas sitten kävikään?”-kategoriaan. Olin nimittäin alunperin kuvitellut pitäväni loppuviikonlopun lomaa, kunnes torstai-iltana epätoivoinen tapahtumavastaava pyysi minulta puhetta naiselle. Kieltäytymistaitoni tunnettaneen. Niinpä Hauholta palattuani en käyttänyt paria tuntia nukkumiseen, vaan suunnittelin hädissäni hauskaa ja erikoista puhettani, jonka soisi tavalla tai toisella liittyvän sitsien kouluteemaan.

Moni sanoi, että stressasin puhettani aivan turhaan. He olivat aivan oikeassa, sillä siinä vaiheessa iltaa yleisö oli niin päissään, että suurin osa tuskin muistaa koko puhetta (tai edes osaa siitä). Eipä se silti haitannut – järkättiin vanhoille rajut pirskeet ja ehkä saatiin niiltä hyväksyntää taas vuoden tarpeiksi. Kouluteema oli kaikin puolin onnistunut valinta, ja totta kai hauskan illan kruunasi oikein viimeisen päälle ysärihenkinen kouludisko. Siitä jatkot siirtyivät Vegasiin, josta itse poistuin piakkoin nukkumaan.

Loppuelämä
Keväällä 2011 tapahtui kaiken tämän lisäksi yhtä sun toista mielenkiintoista. Kiltahuoneelle ilmestyi 55 tuuman taulutelevisio, kämpälle laadukas digitaalipiano ja talven taittuessa kirjoitin kandidaatintyöni, tapasin kavereitani ja pidin hauskaa. Perustin myös lehden – opiskelijatovereideni suosiollisella avustuksella, totta kai. Näistä lisää seuraavassa numerossa. Monta monituista asiaa unohdin varmasti mainitakin, mutta se kertokoon olennaisen niiden olennaisuudesta.

Toiseksi tärkeintä on, että viime keväänä olin kaikesta kiireestä huolimatta onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Olen edelleen – se jos mikä on kaikista tärkeintä. Juuri tällä hetkellä vietän jaksoa nimeltä loppuelämä ja toivotankin kaikille tänne asti jaksaneille hyvää sellaista sitten, kun itse pääsette samaan vaiheeseen.