24 tuntia vuorokaudessa vain ei kerta kaikkiaan riitä kaikkeen.

Tämän syksyn aikana olen laiminlyönyt lukemattomia asioita – enkä vähiten tätä nettipäiväkirjaa. Olen laiminlyönyt koulunkäyntiäni, työtehtäviäni ja killan atk-vastaavan vastuutehtäviä. En ole käynyt liikuntavuoroilla ja olen nukkunut välillä liikaa ja yleensä liian vähän. En ole käynyt killan tapahtumissa entiseen tapaan, kotonakin todella harvoin, ja tunnen uusia opiskelijoita huonosti. Olen jättänyt väliin talkoita, unohdellut kokouksia, jättäytynyt pois kursseilta ja laiskistunut lehtiprojektinkin kanssa. Speksin sanoituspomona olen ollut passiivinen ja rainan atk-henkilönä huolimaton. En ole jaksanut tehdä kunnon ruokaa tai kotitöitä, tai harrastaa musiikkia, tai pitää yhteyttä läheisiin ihmisiin. Mikä pahinta, en ole voinut antaa parisuhteelleni sen ansaitsemaa aikaa.

Miksi?

Tietysti siksi, koska olen päivitellyt reilipäiväkirjaa. Olen taistellut ylitsepursuavan kurssivalikoimani kanssa, tehnyt töitä palkkani eteen ja sovittanut aikatauluni Hiukkasen hallituksen kokousten mukaan. Olen käynyt pelaamassa sählyä aina tilanteen salliessa ja silloin tällöin suonut itselleni ansaittuja lepopäiviä. Olen kiertänyt tärkeimmät opiskelijatapahtumat, antanut “Tiihosen” nimelle kasvot, ja jakanut vapaat viikonloppuni kahden eri kodin välillä. Olen käynyt talkoissa, työstänyt ties mitä projekteja, osallistunut huimaan määrään kokouksia ja järjestänyt niistä monet, ja yrittänyt parhaansa mukaan kehittää Liaani-lehteä entisestään. Sanoituspomona olen voinut ihastella tiimin kerrassaan hervotonta kädenjälkeä ja atk-henkilönä mojovaa palvelinpäivitystä ja rainasivuja. Ja jos en ole aina itse jaksanut kokata tai siivota, rakas tyttöystäväni on tehnyt sen puolestani ja jättänyt minut kärkkymään tilaisuutta korvata palvelus. Olen säestänyt yhteislauluja, esiintynyt bändin kanssa juhlayleisölle ja saanut yhä uusia mahtavia tuttavuuksia. Mikä tärkeintä, olen oppinut kaipaamaan Idan ihastuttavaa positiivisuutta ja lämmintä seuraa, joka saa minut kevyesti katumaan jokaista hetkeä, jonka joudun viettämään hänestä erossa. Ja joka saa minut yömyöhälläkin kävelemäänHervannan toiselle laidalle ja hiipimään viereen nukkumaan, jos aikataulu ei muuta salli.

Tämä syksy on ollut varmasti elämäni tehokkainta aikaa ja ehkä ensimmäistä kertaa tunnen löytäneeni oman suorituskykyni rajat. Pitkään siinä kestikin. Onneksi vuosi näyttää kevenevän loppua kohti ja voi hyvillä mielin taputella itseään olalle ja muistuttaa, että niinäkin hetkinä, kun velvollisuudet kaatuvat päälle ja rehkiminen tuntuu merkityksettömältä, täytyisi vain ottaa rennosti ja nauttia jokaisesta hyvästä työstä.

Muistuttaa, että ei ole laiminlyöntejä, on vain optimointia.