Koko matkahan sai alkunsa eräänä alkusyksyn iltana, kun päätimme Idan kanssa haistattaa pitkät suomalaisten ystäviemme uudenvuodensuunnitelmille. Otimme hyllystä karttakirjan, siitä Euroopan maita koskevat sivut ja niistä $RANDOM-muuttujan %-operaattorin avulla yhden sattumanvaraisen, joka oli Portugali.

Mikäs siinä, kuulostaa eksoottiselta!

Varasimme lennot ja hotellin muutamaksi päiväksi, mutta sen tarkemmin emme turnausaikatauluun syyskiireiden vuoksi kajonneet. Pakkaaminenkin olisi ilman pirttihirmua todennäköisesti jäänyt viimeiselle illalle, mutta toisaalta enpä valita siitäkään toimintamallista, jonka mukaan pari tuntia ennen hissin kutsumista voi vielä lysähtää sohvalle ja pyöräyttää leffan käyntiin…

Lue lisää

Tämän syksyn aikana olen laiminlyönyt lukemattomia asioita – enkä vähiten tätä nettipäiväkirjaa. Olen laiminlyönyt koulunkäyntiäni, työtehtäviäni ja killan atk-vastaavan vastuutehtäviä. En ole käynyt liikuntavuoroilla ja olen nukkunut välillä liikaa ja yleensä liian vähän. En ole käynyt killan tapahtumissa entiseen tapaan, kotonakin todella harvoin, ja tunnen uusia opiskelijoita huonosti. Olen jättänyt väliin talkoita, unohdellut kokouksia, jättäytynyt pois kursseilta ja laiskistunut lehtiprojektinkin kanssa. Speksin sanoituspomona olen ollut passiivinen ja rainan atk-henkilönä huolimaton. En ole jaksanut tehdä kunnon ruokaa tai kotitöitä, tai harrastaa musiikkia, tai pitää yhteyttä läheisiin ihmisiin. Mikä pahinta, en ole voinut antaa parisuhteelleni sen ansaitsemaa aikaa.

Miksi?

Tietysti siksi, koska olen päivitellyt reilipäiväkirjaa. Olen taistellut ylitsepursuavan kurssivalikoimani kanssa, tehnyt töitä palkkani eteen ja sovittanut aikatauluni Hiukkasen hallituksen kokousten mukaan. Olen käynyt pelaamassa sählyä aina tilanteen salliessa ja silloin tällöin suonut itselleni ansaittuja lepopäiviä. Olen kiertänyt tärkeimmät opiskelijatapahtumat, antanut “Tiihosen” nimelle kasvot, ja jakanut vapaat viikonloppuni kahden eri kodin välillä. Olen käynyt talkoissa, työstänyt ties mitä projekteja, osallistunut huimaan määrään kokouksia ja järjestänyt niistä monet, ja yrittänyt parhaansa mukaan kehittää Liaani-lehteä entisestään. Sanoituspomona olen voinut ihastella tiimin kerrassaan hervotonta kädenjälkeä ja atk-henkilönä mojovaa palvelinpäivitystä ja rainasivuja. Ja jos en ole aina itse jaksanut kokata tai siivota, rakas tyttöystäväni on tehnyt sen puolestani ja jättänyt minut kärkkymään tilaisuutta korvata palvelus. Olen säestänyt yhteislauluja, esiintynyt bändin kanssa juhlayleisölle ja saanut yhä uusia mahtavia tuttavuuksia. Mikä tärkeintä, olen oppinut kaipaamaan Idan ihastuttavaa positiivisuutta ja lämmintä seuraa, joka saa minut kevyesti katumaan jokaista hetkeä, jonka joudun viettämään hänestä erossa. Ja joka saa minut yömyöhälläkin kävelemäänHervannan toiselle laidalle ja hiipimään viereen nukkumaan, jos aikataulu ei muuta salli.

Tämä syksy on ollut varmasti elämäni tehokkainta aikaa ja ehkä ensimmäistä kertaa tunnen löytäneeni oman suorituskykyni rajat. Pitkään siinä kestikin. Onneksi vuosi näyttää kevenevän loppua kohti ja voi hyvillä mielin taputella itseään olalle ja muistuttaa, että niinäkin hetkinä, kun velvollisuudet kaatuvat päälle ja rehkiminen tuntuu merkityksettömältä, täytyisi vain ottaa rennosti ja nauttia jokaisesta hyvästä työstä.

Muistuttaa, että ei ole laiminlyöntejä, on vain optimointia.

Tässä se on: reilikertomus. Inspiroikoon se Sinunkin tulevia matkojasi! (Huom: päivittyy ensi alkuun muutama päivä kerrallaan.)

Tiesitkö, missä on Ogulinin asema? Emme mekään.

Rakkaat lukijat, ensi sunnuntaina lähden parin viikon interrailille Itä-Eurooppaan. Matkasta tulee huikea vähän suuntaan sun toiseen ja lupaan kirjoitella kattavaa matkapäiväkirjaa, jonka voin jakaa kanssanne tuttuun tapaan koitoksen jälkeen. Matkavalmistelujen määrä on kuin asunnon siisteys: vähättely on kaoottinen systeemi ja liioittelu on statistinen itsemurha. Tai jotain. Joka tapauksessa tärkeimmät hankinnat alkavat olla rinkassa ja henkinen valmistautuminen maailmanmatkustamisen saloihin alkoi kai viime perjantaina, kunelämä antoi minulle viikonlopun 29.

Tässä muutamia nyansseja, joihin olen pikkuaivojani virittänyt:

Tuntemattomiin luottaminen
Perjantai-iltana tehdessäni lähtöä Jyväskylään kuulin, että paikanvaraussotkujen ja futsal-turnauksen takia 12 vaihto-opiskelijajärjestön ulkomaanvierailijan yöpyminen oli vaakalaudalla. (Ei kuitenkaan konkreettisesti.) Siivosin kiireesti, kaivoin vieraspatjat esille ja tarjosin muutamalle yösijan omasta kämpästäni siksi aikaa, kun itse olin poissa.

Kielitaito
Oli jo aika kiirehtiä bussille, kun vasta istuin työpöytäni ääreen kirjoittamaan viikonloppuvieraille ohjeita kämpän käyttöön. Kun lopulta sain kirjeeni valmiiksi, olin jo auttamatta myöhässä.

Aikautaulut & nopeat päätökset
Onneksi seuraava bussikin oli myöhässä. Ehkä vähän liiankin myöhässä… Soitin odotellessa vara-avaimeni haltijalle, ja juuri kun sain kuulla, ettei hän pääsekään avaamaan kämppäni ovea vieraille vaan minun pitäisi toimittaa isäntätaholle oma avaimeni, bussini kaarsi liikenneympyrään. Saattaisin juuri ja juuri ehtiä junaan tai sitten odottaa pari tuntia seuraavaa.

Kiire & hikoilu
Valitsin bussin. Se mateli kohti keskustaa, junan lähtöaika oli aivan tuota pikaa. Jäin strategisella pysäkillä pois ja liihotin helteisessä illassa puoli kilometriä laiturialueelle. Olisin saattanut juuri ehtiä ilman lippua junaan, mutta koska se oli kolme minuuttia myöhässä, ryntäsinkin tiskin kautta ja ehdin kuin ehdinkin saada lipun vaunusta. Säästin kolme euroa ja valuin hikeä ilmaistoimattomassa osastossa.

Odottamattomat suunnitelmanmuutokset
Soitin kotiin tiedustellakseni autokyytiä asemalta ja kävi ilmi, että loput perheenjäsenet olivat kesäteatterissa Himoksella. Lähettelin viestejä ja tiedustelin aikatauluja, mutta en saanut vastausta. Seurasi epätoivoisia ratkaisuja Jämsässä.

Epävarma kaupunkisuunnistus
Juna ei olisi seisonut enää pitkään, kun nousin, keräsin tavarani ja astuin päättäväisenä ulos vaunusta. Puhelimen akku oli loppumaisillaan, enkä tohtinut käyttää sitä navigointiin, vaan seurasin jalan Jyväskylän opasteita – olihan matkaa jäljellä enää 60 kilometriä ja kello vasta vartin yli yhdeksän. Mieli teki suunnata johonkin keskustan kuppilaan, mutta epäiltyäni kykyäni opastaa kyyti sinne päätin jatkaa kohti ysitietä ja ihastella samalla auringonlaskun värittämää maalaismaisemaa.

Suuntaa-antavat
Saavuin piakkoin ysitien varteen, mutta kyydistä ei ollut tietoakaan ja kello lähenteli iltakymmentä. Oikeastaan kaikki yhteydet vaikuttivat mykiltä eikä minulla ollut muuta kuin aikaa. Ratkaisu: suuntaa-antava. Astelin viereisen hotellin baariin ja tilasin ison oluen, joka seuranani saatoin rauhoittua ja syventyä ihastelemaan kesäillan kajoa. Maistoin ensipuraisun, ja aivan niin kuin aavistelinkin, puhelin alkoi hälyttää.

Yöpyminen tutun luona
Tutun luona, kotona, mitä näitä nyt on…? Ehdittyäni juuri siemaista huurteiseni kyyti saapui pihaan ja vei minut määränpäähän. Itse asiassa pieni seikkailu ei merkittävästi hidastanut matkaani ja loppujen lopuksi ahtaassa Huyndaissa kuulumiset vaihtuivat tehokkaammin kuin ruokapöydässä.

Pakolliset rahareiät & passin puuttuminen
Seuraavana päivänä lähdin ostoksille. Jätin auton yläkaupungille ja kävelin matkailukeskukseen hankkimaan hostellikortin. Sieltä suuntasin rautatieasemalle ostamaan kaikista pyhintä, Interrail-lippua, mutta kas vain – passini oli yhä yöpöydän laatikossa Hervannassa. En voinut edes pyytää ulkomaalaisia vierailijoita sanelemaan sen numeroa, sillä heiltä puuttui pääsy asuntooni. Oli miten oli, viimeisenä suuntasin partiokauppaan, jossa ystävällisen (ja sangen hiostuneen) myyjän avustuksella löysin itselleni istuvan ja päheän rinkan. Ja nestesäiliön. Ja passikotelon.

Itse tehty ruoka
Paluumatkalla pysähdyin marketissa. Ostin pussillisen grilliruokaa ja lavan Lapin kultaa.

Hetki täydellistä lomaidylliä
Kun palasin kotiin, iltapäivä oli jo pitkällä. Onneksi sain välittömästi kyydin seuraavaan kohteeseeni: uima-allasbileisiin Kuokkalaan. Perillä paratiisi oli jo pystyssä ja saatoin rennoin mielin uppoutua ystäväpiiriin ja virkistävään vesihauteeseen. Aurinko paistoi, musiikki soi ja ruoka oli hyvää.

Yllättävät materiaalivahingot
En tiedä kuka keksi taskulliset uimahousut, mutta vakuutusfirmaa hän tuskin perusti. Ei sillä, vain täysi kenopää syyttäisi muita kuin itsään uima-altaassa teutaroimisesta kännykkä kiinni etureidessä. Suurin osa loppuillasta kului onnellisen yhteiselon merkeissä, mutta yksi pieni sadoissa euroissa mitattava piikki omassatunnossa jaksoi säteillä kipeää tietoisuutta, vaikka olikin suljettuna riisihauteeseen ja pienissä paloissa kuivauskaapissa. [Mainittakoon jälkikäteen, että ZTE:n Blade 2 kestää oikein hoidettuna varsin hyvin vettä - neljä päivää myöhemmin viimeisetkin pisarakuviotalkavat jättää moitteettomasti toimivan älypuhelimen kosketusnäytön.]

Sohvamajoitus
Sunnuntaiaamuna heräsin ilman peittoa vieraan talon olohuoneen sohvalta. Tai no, talo oli tuttu ja yöpyminenkin oli tavallaan etukäteen sovittu, vaikka asunnon omistajat eivät paikalla olleetkaan. Pääasia on, että puitteet jäivät kuosiin ja kamat lähtivät matkaan.

Krapula
Tekisi mieli kirjoittaa itselle muistutus: krapulassa ei ole hyvä ihmisen matkustaa. Voisi sitten ironisesti hykerrellä omalle nokkeluudelleen, kun se tulee kuitenkin, mutta matka vain jatkuu. Sen kanssa ei auta kuin elää. Mutta onneksi minä määrään, minä päätän päivän.

Joka tapauksessa esilämmitys on nyt tehty ja tulevaa reiliä ajatellen mieli on vireä ja odottava. En tiedä, onko kaikkeen tullut varauduttua, mutta yllätyksiä ja uusia kokemuksiahan sinne mennään hakemaan, eikö?

Kesäelämyksiä metsästämässä

Kandi
Kevään mittaan valmistui lukuisia harmaita hiuksia halkonut kandidaatintutkielmani neuroverkkojen käytöstä sovittamisessa ja ekstrapoloinnissa. Jos aihe kiinnostaa enemmän, niin yhteydenottopyyntöjä, tarjouspyyntöjä ja ilmaista olutta otetaan vastaan.

Liaani
Niin kuin saatoin aiemmin ohimennen mainita, päätoimitan tätä nykyä Hiukkasen kiltalehteä, Liaania. Upouuden julkaisun kyhääminen tyhjästä oli kauan odotettu haaste, ja vaikka itse siitä mielelläni kunnian ottaisinkin, niin ei voi väheksyä muiden aktiivisten toimittajien roolia, jota ilman positiivinen yllätys olisi varmasti lässähtänyt. Oheinen ensimmäinen numero julkaistiin 29.4. ja jatkoa seuraa toivottavasti jo syyskuussa. Pysykää kanavalla!

Karrelle palanut enkeli
Viime keväänä kiltahuoneella laulettiin rutkasti karaokea. Pasila-sarjasta kansansuosioon ponnahtanut Andy Suonsilmän (fikt.) Karrelle palanut enkeli koki debyyttinsä samana iltana, kun Suomi voitti jääkiekon MM-kultaa. Ei ehkä paras päivä iskostua mieleen, mutta karaoke-versio on tullut jäädäkseen. Tiedosto toimii ainakin sellaisissa peleissä kuin Ultrastar ja Performous, lataus vapaa!

Tititiitii’d
Kun viime tammikuussa lunastin postista tulleen digitaalipianoni, en olisi mitenkään selvinnyt kotiin ilman uljasta aseenkantajaani. Siinä olivat lujilla Golf ja pari käsivarren lihasta, mutta lopulta kynnys ylittyi ja kuplamuovi paukkui. Lupasin nauhoittaa avustajalleni palkkioksi yhden biisin; se ei ole tämä. Tämä on esimakua ja syntyi eräänä pimeänä talvi-iltana hetkellisen inspiraation tuloksena. Joitakin sekalaisia nauhoituksia saattaa löytyä samasta hakemistosta nyt ja vastaisuudessa.

Satujen prinssit matkustavat epäröimättä tuntemattomille seuduille, uhmaavat veren seisauttavia kauhuja ja keräävät ihailevia katseita karauttaessaan voittajina kylänraitille – vain löytääkseen kauniista prinsessasta vastinkappaleen elämänsä rakkaudelle (ja liudalle resessiivisiä verisairauksia).

Minä en ole satujen prinssi, minä olen ihan Juha vaan.

Sen tajusin lukuisten sokkeloisten umpikujien jälkeen huomattuani, että ystävyys, kärsivällisyys ja uskollisuus löytyvät usein lähempää kuin itse arvasin etsiä. Ne ovat kuin salaatinlehti hampaiden välissä: tuttavat saattavat nauraa sille, parhaat ystävät kertovat siitä sinulle, mutta oikeasti uskot vasta katsoessasi peiliin. Ehkä seikkailu ei vain ole minun juttu.

No, en muista kummalla meistä se lehti pilkotti suusta, mutta Kuuban narikkajonossa kummallakaan ei ollut peiliä ja kai meidän täytyi luottaa toisemme apuun sen irroittamiseksi.

Myöhemmin sille nauroivat ystävät ja tuttavat ja varmasti moni ventovieraskin, mutta väliäkö sillä? Minä voin painaa pääni tyynyyn ja katsoa, kuinka aivan vierelläni toinen silmäpari säkenöi. Näen siinä heijastuksen itsestäni ja kaikenlaista paljon parempaa. Hän aukaisee suunsa ja pyytää minua kertomaan iltasadun. Oliko tuo salaatinlehti? Arvaisinkohan…

Hypermedia
Siinä täytyy olla rakkautta
Siinä täytyy olla unelmia
DV-nauhoja ja matikkaa
Mallinnusta, hypermediaa oo-o-oo

17.1. heräsin jokseenkin väsyneenä, mutta pian olin täynnä tarmoa ja mustaa teetä. Painuin koululle varhain, mutta sillä kertaa en jumittunut kiltahuoneelle, vaan marssin päättäväisenä Tietotalon kolmanteen kerrokseen Hypermedian laboratorioon, sillä työni yliopistojenvälisen verkostohankkeen matemaattisten mallinnuskurssien luentomateriaalien uudenaikaistamisprojektin parissa olivat alkamassa. Toimenkuvaa ei valitettavasti juuri lyhyemmin kuvata, paitsi sanalla tutkimusapulainen.

Siitä lähtien kaksi kuukautta eteenpäin istuin 20 tuntia viikossa toimistossa upouusi ThinkPad edessäni ja pohdin pienessä mielessäni, miten saisin noin 70 matemaattisen mallinnuksen interaktiivista opetusvideota konvertoitua inhimilliseen formaattiin. Tarjolla oli Power Pointeja, PDF:iä, giffejä, Real Mediaa, kymmeniä tunteja DV-kasetteja ja ties mitä muuta tuhannella eri kuvasuhteella. Onneksi standardoinnissa oli apuna ImageMagick, MEncoder, GIMP, ssh, scp, wget, NotePad++, Camtasia ja kasa kotikutoisia BASH-skriptejä.

Välillä oli puuduttavaa, välillä pääsi käyttämään luovuutta. Kirjoittaminen ja sen kaverit jäivät valitettavasti jalkoihin, mutta projekti edistyi nauha nauhalta. Tein lopulta kiiruspäissäni kolmen kuukauden työt kahdessa ja nappasin lopputilin tyytyväisenä. Oli taas aika elää ja elintasapainoilla – ja siitä se ajatus sitten lähtikin!

24-maratoni 22.-23.1.
Ensimmäinen työviikko oli onnellisesti takana. Niin oli myös Tampin torstainen vitsisauna, jossa lipetit viuhuivat ja pata syttyi ulkotulella, sekä seuraavan päivän semihapokas laitosesittely fuksien kanssa ORC:n kiehtovissa tiloissa. Lauantaina vielä karski tunti karstanpolttoa bommarin sählykentillä ja pikasuihku Päätalon kellarissa – ja ai niin: se maratoni.

Edellisen syksyn 21-vuotissitseillä saimme Autekilta lahjaksi yliampuvan patrioottisen tosimiehisyyspornosarja 24:n kolmannen tuotantokauden. Koska täytimme vasta 21, oli viimeisestä DVD:stä jäljellä vain neljäsosa. Eipä se silti ollut mikään syy jättää hyvää lahjaa käyttämättä.

Kello oli noin kuusi illalla, kun ensimmäinen jakso pärähti käyntiin kiltahuoneen valkokankaalla. Katsojia oli aluksi tuskin puolta tusinaa, joten jokaiselle riitti ikioma sohva. Pienen naposteltavan, jäätävien pizzatilauspuheluiden, energiajuoman sekä riemastuttavan kliseenbongailun voimalla lähdettiin ottamaan miehistä mittaa. Yö taittui, konfliktit seurasivat toisiaan eikä politiikka liittynyt yhtään mihinkään. Heikommat lepuuttivat välillä silmiään, mutta ennen pitkää viimeinenkin draaman kaari päättyi ja oli aika astua kirkkaaseen sunnuntai-iltapäivään, hengittää hetki raikasta ilmaa ja kiittää Jack Baueria siitä, että oli yhä elossa.

MM-kyykkä 12.2.
Viikot kuluivat, työt edistyivät. Olihan siinä myös kaikenlaista, kuten killan Guitar Hero -iltapäivä, Hiukkaskyykkä ja speksin Rainankaatobileet vol. 2, mutta Akateemisen kyykän MM-kisat olivat toki spektaakkeli, jota ei vain voi noin vain sivuuttaa.

Tapani mukaan olin tuomaroimassa, mutta tällä kertaa firmasarjassa. Ja hauskaahan se oli – ylimääräiset luontaisedut ja kaikkea – mutta jotenkin jäin kaipaamaan sitä yleisen sarjan vekkulimaista tunnelmaa ja tuttuja kavereita, joita lopulta näin harmillisen vähän koko päivän aikana.

Velvollisuuksien jälkeen matka jatkui Teekkarisaunan kautta Tarzaniin, josta nyt-en-muista-mitä kautta Apollon ruuhkaisille kyykkäjatkoille. Jatkoilla sattui ja tapahtui. Bändi oli muistaakseni hyvä. Pikkutuntien kasvaessa alkoi olla lähdön aika, ja ruuhkaisessa paluubussissa avautui muutakin kuin ovet.

Ynnän 45. vuosijuhlat (ote sitsauspäiväkirjasta)
Jyväskylässä 18.2.2011

Helmikuinen päivä oli kylmä kuin morsian. Lähdin kiire kantapäilläni rautatieasemalle vain todetakseni, että Jyväskylän juna oli myöhässä lähes puolitoista tuntia. Kun Nikon kanssa lopulta saavuimme tuonne Keski-Suomen helmeen ja rivakan patikan jälkeen juhlapaikalle, olimme cocktail-tilaisuudesta myöhässä kuitenkin vain viisitoista minuuttia. Ei se toisaalta liiemmin haitanut: puolet kutsuvieraista olivat vieläkin enemmän myöhässä tai eivät saapuneet ollenkaan.

Ynnälle annoimme lahjaksi killan vanhan tulostimen, jota oli viritelty näennäisen fysikaalis-matemaattisella pähkinällä ja pullolla Leijonaa. Vitsi meni odotetusti ensiesityksessä ohi yleisöltä, mutta oli varmasti mieleenpainuvimmasta päästä, ja kuultiin siitä jatkoilla hyvää palautettakin. Itse cocktail-tilaisuus oli alusta lähtien tasaisen jäätävä, mutta ei se lopulta liiemmin haitannut.

Pääjuhla alkoi viideltä ravintola Lozzin tyylikkäissä tiloissa. Tyhjiäkin istumapaikkoja oli; päädyimme Nikon kanssa edustajien härkäpöytään, mutta seura oli toki kaikin puolin viihtyisää. Seremoniamestarin toiminta oli yllättävän vähäeleistä, mutta puhujien lisäksi luultavasti myös juhlavieraat olivat jokseenkin kokemattomia, joten sopiva asiallisuus säilyi pääjuhlan loppuun asti. Lauluttamisesta vastasivat pitkälti kutsuvieraat ja muutama aktiivinen ynnäläinen, mutta niin vain kaikki oleellinen saatiin mukavasti laulettua.

Pääruokana oli uunilohta. Se herkullista! Niin oli kaikki muukin jälkiruokaviskiä lukuun ottamatta. Lyhyt yhteenveto pääjuhlasta: ohjelmasta jäi jokseenkin kokematon maku, mutta miellyttävä ilmapiiri ja erinomaiset tarjoilut paikkasivat sitä oikein mukavasti.

Jatkot olivat Ilokivessä, aivan kivenheiton päässä. Paikka oli vähän aution oloinen ja miinuksena mainittakoon se, että baarissa oli baarihinnat ja omat juomat jäivät narikkaan. Livemusiikkia ei myöskään kuultu, mutta joitakin myös perinteiseen tapaan tanssittavia kappaleita kyllä soitettiin illan mittaan.

Yökerhomaisen tunnelman jälkeen siirryimme jälleen vain 50 metrin päähän Opinkiven jatkosaunalle. Sauna oli lämmin ja yleisissä tiloissa meteliä, mutta mitään erityistä aktiviteettia juhlijoille ei oltu järjestetty. En väitä, että olisi tarvinnutkaan, sillä aika kului muutenkin rattoisasti verkostoitumisen ja laulamisen merkeissä.

Vähitellen meno rauhoittui, kun aurinko alkoi kauniisti kajastaa Ylistönmäen takaa, ja korkealle se jo ehtikin ennen kuin aamusillis tarjoiltiin pöytään. Sisältö oli jokseenkin pelkistetty, mutta teki hyvin kauppansa 19 tunnin juhlimisen jälkeen. Niko oli lähtenyt aamujunalla Tampereelle ja itsekin suuntasin pian kotikotia kohti kutsuttuani ensin jyväskyläläiset ottamaan Hiukkasen vastaan kevätexculla. Juhlista jäi tavallaan hieman mitäänsanomaton, mutta kuitenkin oikein onnistunut ja positiivinen olo.

Samana iltana karautin Selman synttäreille, jossa nähtiin mm. leivosherkkuja, shotguneita, ripsiväriä ja eeppinen onnitteluruno.

Haalarisauna 24.2.
Haalarisauna järjestetään perinteisesti fuksien hankkimien haalareiden juhlistamiseksi. No, fuksithan sen järjestivät ja fukseja sinne kutsuttiin – ja minut, joka soitin house bandissa kitaraa. Eipä sieltä saunalta lopulta muuta erityistä mieleen jäänytkään kuin hulppeat musiikkinumerot. Basistin, rumpalin ja ennen kaikkea ilmiömäisen kosketinsoittajan ollessa parkkiintuneita pelimanneja Queenit, Claptonit, Pink Floydit ja kumppanit taipuivat suunnittelemattomaksi sooloilotteluksi. Olihan se hauska soitella.

Kondensation (toinen ote sitsauspäiväkirjasta)
Otaniemessä 25.-27.2.2011

Suomen vanhin kilta täytti pyöreitä ja minä ja Niko olimme jälleen edustusvauhdissa. Saavuimme perjantai-iltana Otaniemeen, jossa meitä ja muita koko viikonlopun juhlavieraspaketin varanneita odotti majoitus ja lämmin jauhelihakeitto. Minkään sortin isäntäväki meitä sen sijaan ei ollut vastassa, joten jouduimme olemaan omatoimisia kutsuvierasporukan kanssa ja hakeutumaan lähibaariin tutustumaan ja pelailemaan lautapelejä. Osa porukasta jatkoi myöhäänkin vuorimiesten hämärillä jatkoilla, mutta itse vetäydyin jo pikkutunneilla säästelemään oikeiden bileiden varalle.

Seuraavana aamuna sai nukkua mukavan pitkään, koska oli mies eikä tarvinnut neljää tuntia laittautumiseen. Majoitustilassa oli mukava rento tunnelma: hameväki panikoi hiuksiaan kuntoon, ja äijät joivat jaloviinaa alusvaatteisillaan ja puhuivat joutavia. Kello alkoi kuitenkin lähestyä kolmea, ja pian olimme matkalla cocktail-tilaisuuteen, joka jo itsessään oli isompi kuin parin pienen killan vuotissitsit yhteenlaskettuna.

Väkeä oli varmasti pitkälti toista sataa. Narikkaan oli jonoa ja alkumaljapöytäkin tulvi skumppapulloista. Myös urheilujuoman makuista boolia ja kalliin näköistä pikkupurtavaa oli tarjolla. Lahjan luovuttavia tahoja oli ilmoittaunut yli viisikymmentä, joten aikataulutus noudatti minuuttien tarkkuutta. Omaa vuoroa odotellessamme löysimme lainaksi tulitikkuja ja lusikan, joilla aikanaan demonstroimme, että lahjaksi antamamme ponupullo totta tosiaan sisälsi yli 60 prosenttia etanolia. Kaiken kaikkiaan kokkareihin oli panostettu hulppeasti ja tunnelmakin oli ruuhkaisuudesta ja alkujäykkyydestä huolimatta varsin ylellinen.

Seuraavaksi kävelimme pääjuhlapaikalle Otaniemen Dipoliin. Takit ja pahan päivän viinavarat jäivät narikkaan, paitsi ne kolme desiä jallua, muutama vahva lonkero sekä cocktail-juomat, jotka edustuspuolikkaani mallikkaasti ja frakkia likaamatta tyhjensi juhlatilan miestenhuoneeseen. Katsoin hänet paluukuntoon majoitukseen ja saavuin pääjuhlaan muutaman minuutin myöhässä, mutta onneksi juhlien ainoan liituraitapuvun ja epäsiistin takatukan jälkeen se ei ollut tyylimoka eikä mikään.

Juhlavieraita oli kai nelisensataa. Juhlasali oli valtava, mutta en ainakaan itse havainnut sen millään tavalla haitanneen ohjelmanumeroiden näkyvyyttä, kuuluvuutta tai laatua. Ohjelmaa olikin aika runsaasti toisin kuin juomakaatoja, jotka anniskelualueella sellaiselle porukalle ilmeisesti eivät ihan vähää maksaisi yksikään. Itseäni ei niin haitannut – joinhan ja söinhän kahden edestä. Ja ruoka vasta olikin maittavaa! Häränfilee, kasvissekoitus ja jotenkin jännästi valmistetut perunat tarjoiltiin suoraan pöytiin, niin kuin myös alkuruoka, jälkiruoka ja valkovenäläinen.

Juhlan aikana tyypillisesti laulettiin, pidettiin puheita, nähtiin musiikkiesityksiä ja muisteltiin menneitä, mutta kaikki se oli järjestettyä tai päälukkarin kautta tilattua eikä täkäläistä lasinkilistelyä kuultu laisinkaan, mikä oli niin suurella porukalla varmasti pelkästään hyvä asia. Tunnelma ei ollut omasta mielestäni mitenkään jäykkä, vaan oikein mukavan kepeä. Pääjuhla huipentui nakkifuksien ilmeisesti perinteiseen cancan-esitykseen sivulavalla, minkä jälkeen alkoivat tanssit. Tanssit alkoivat massiivisella Poloneesilla, jonka jälkeen soitettiin vuoron perään tavallisia valsseja ja joitain tunnetuimpia vanhoja tansseja, kuten Cicapo ja Pas de Espana. Merkillepantavaa tässä oli se, että tanssivuorot varattiin käsiohjelmiin kirjoittamalla jo pääjuhlan aikana.

Kun tanssit oli tanssittu, oli aika siirtyä bussikyydein jatkopaikalle Helsinkiin. Jatkoilla kaikki olennainen oli hanskattu: tarjolla oli ruokaa ja juomaa ja tanssittamassa bändi. Liiemmin moitittavaa en muista mistään keksineeni, paitsi ruuasta, joka loppui kesken. Boolikin taisi loppua jossain vaiheessa, mutta onneksi muuan vanhempi vuorimies tarjoili olutta mielellään minun ensin viihdytettyä hänen vaimoaan.

Jossain vaiheessa koitti siirtyminen jälleen busseilla jatkojen jatkoille Otaniemen Rantasaunalle. Porukkaa putoili ja keskimääräinen meno alkoi hiljalleen hiipua, mutta se oli riittämätön syy lopettaa. Poikkesin jossain vaiheessa majapaikassa, joka oli aivan lähistöllä, mutta ei kello ollut juuri aamukuutta enempää, kun jo löysin itseni lauteilta. Saunalta jatkoimme vielä porukalla vuorimiesten piiloluolaan bilettämään, mutta sekin hauska alkoi painaa yhdeksän jälkeen aamulla ja palasimme hetkeksi ummistamaan silmämme.

Aamusillis järjestettiin lyhyen kävelymatkan päässä taas uudessa tilassa. Teemana oli paratiisi, mutta mieliala ei enää innostanut eläytymään. Koristelut olivat kyllä huikeat, murkinaa monenlaista (paitsi pekoni oli koko ajan loppu) ja jonkin sortin indie-bändikin oli tilattu esiintymään. Myöhemmin ohjelma olisi kai sisältänyt stand uppiakin, mutta emme jaksaneet viipyä pitkään, vaan lähdimme paluumatkalle Mansesterin suuntaan. Kaiken kaikkiaan täytyy omasta puolesta sanoa, että Kemistit onnistuivat järjestämään huikean näyttävät, juhlalliset ja tyylitietoiset pirskeet, joiden on vaikea edes kuvitella järjestetyn opiskelijatalkoovoimin. Hyvä meno, oli kiva käydä ja jatkakoot he samaan malliin!

Viikko 10
Seuraava viikko oli varsinainen kypsyysnäyte. Heti maanantaina järjestettiin kiltojen sitsit Bommarissa, jonne tänäkin vuonna kokoontui kolmisensataa eri kiltojen aktiivitoimijaa. Ruokajuomien kanssa tarjoiltiin myös pastaa ja salaattia. Ohjelmasta vastattiin yhteistuumin ja ilmeisesti tänäkin vuonna Hiukkanen kisaili Suosikkieläin-tanssiesityksellään jumbosijasta. Eipä sillä kamalasti väliä, kun hauskaakin ehti välillä olla.

Keskiviikkona lähti taas, kun kyykkätuomareiden palkkiosauna järjestettiin Teekkarinkadun varrella. Se oli kultaista aikaa, jolloin sähkö tuli töpselistä ja huurteinen hanasta. Herra päätuomarinkin kanssa tuli muutama sana vaihdettua illan pimetessä. Liekö siihen vaikuttanut jokunen lasillinen antibioottia tulehtuineisiin väleihin?

Sangen myöhään ei palkkiosaunallakaan sopinut viipyä, sillä seuraavan päivän työtunnit painoivat niskassa. Ei voi tietty vähätellä myöskään killan kevätkokousta tai sen jälkeistä kevätsaunaa, jossa oli erikoisvieras: Herwantapeli. Herwantapelihän on henkisesti, gastronomisesti ja aineenvaihdunnallisesti todella koetteleva peli, johon minun ei tietenkään alunperin ollut tarkoitus osallistua. No, voitte arvata kuinka kävi. Ja tietenkin alhaisen osallistujamäärän vuoksi kaksi peliä sulautettiin yhdeksi puolentoista tunnin hulppeaksi maratoniksi. Pisteiden valossa voitto meni naapuriin, mutta kuka niitä nyt laskee?

Perjantaina starttasikin sitten viikon kohokohta: speksiristeily. Edellispäivän olotilat karistettiin menobussissa ja laivan luoviessa Helsingin saaristossa risteilytunnelma oli saavutettu. Ensimmäinen ohjelmanumero oli yksityiseen kokoustilaan järjestetty oivallinen mahdollisuus seurata suoraa lähetystä Teekkarikuoron edesottamuksista Suomen paras kuoro -kisassa. Kollektiivinen nauru ja vilpitön kannustus oli hurjaa – ja niinhän siinä sitten kävi, että sinä iltana jatkopaikka kuitattiin kotiin. Studion jälkeen ilta jatkui omaan tahtiin hyteissä laulellen tai yläkansilla kreisibailaten.

Lauantaiaamuna olimme valmiit valloittamaan Tukholman. Päivä oli mitä keväisin, ja kun vaate- tai musiikkiliikkeet eivät sinkkumiehiä niin napanneet, päätimme saman tien jättää metronkin väliin ja kävellä Siljan satamasta hiljalleen kohti keskustaa. Meitä oli minä, Halmeen Tony ja Berlusconi – sekä Janne.3, Saku ja Atro – ja yhdessä vietimme huikean päivän kiertäen kaikki Tukholman puistot ja näyttäen kantaväelle, mihin niitä Suomessa käytetään. Kiipeilytelineetkään eivät saaneet armoa. Myöhemmin linkittäydyttyämme toisen porukan kanssa ja todettuamme, ettei Tukholmassa kerta kaikkiaan ole kunnollisia pubeja, palasimme tilataksilla laivalle.

Illalla buffet sisältyi risteilyn hintaan, ja niin kuin kunnon opiskelijaseurueella ainakin, sen antimista nautittiin sitsien merkeissä. Se oli kultaista aikaa, jolloin viini tuli hanoista ja maljapuheet suoraan sydämestä. Vaikka seurueemme pöydät olivat turvallisesti mahdollisimman kaukana tavallisista ihmisistä, voisin uskoa, että muutama pala ehti eksyä väärään kurkkuun itse kullakin. Ei se tuntunut henkilökuntaa haittaavan – mukavaa sakkia. Ilonpito jatkui yökerhon puolella paikallista bändiä viihdyttäessä ja senkin viimein lopetettua koitti jotain ikimuistoisen hienoa kutoskannen aulassa: speksin jamit! Yhteislaulu seurasi toistaan ja ekstroverteimmat ohikulkijatkin jäivät seuraamaan, kun monikymmenpäinen teatteriporukka huokui yhteishenkeä. Mikä parasta, meitä ei häädetty tai hiljennetty ennen aamuseitsemää, jolloin siivoajien piti päästä kierroksilleen. Silloinkin jatkot vain siirtyivät yläkannelle. Risteily päättyi, kuittasi myös rankan viikon 10 ja teki sen tyylillä kanssa!

Kevätexcu 17.-18.3
Ekskursio Jyväskylään oli aika jännä. Paikallisena johdatin porukkamme Liikunnan parkkipaikalta Harjun näkötornille, yllytyshulluna voitin Habanero-sipsipussin syömiskilpailun, ekshibionistina lupasin lähettää kandintyöni Descomin Javaukolle ja voimistelun valtiaana voitin punnerruskisan keskellä Yliopistonkatua. Loput XQ:sta voi lukea vaikka ensimmäisestä Liaanista.

Huoltoaliupseerien koulutuspäivät 26.-27.3.
Aivan oikein, olin kertaamassa! Varhain lauantaiaamuna pakkasin nyssäkkäni ja punkesin Keuruun junaan määränpäänäni varuskunnan portit. Laiturilla minua odotti varusmieskuljetus, joka viipyilemättä kyyditsi minut ilmoittautumispaikalle. Muistojen laukeaminen oli suorastaan sarjatulella, kun epämääräisen ilmoittautumishässäkän päätteeksi pääsi tunniksi jonottamaan varusteita, kantamaan ylämäkeen tonninpainoista säkkiä ja vaihtamaan vihreää päälle ventovieraiden kasvojen kansoittamassa tuvassa.

Ei se siihen päättynyt. Oli oppitunteja, ampumarataa, rastikoulutusta, simulaattoreita ja ekoasekisailua. Ammuinkin yllättävän hyvin: vaillinaisen kohdistuksen jälkeen 85/100. Jos nyt jokin oli erilaista, niin henkilökunta oli lähes häiritsevän ystävällistä, MuKen ruuat sangen herkullisia ja lauantai-ilta kului rattoisasti upseerikerhon tiloissa. Ikäjakauma oli aika suuri. Olin varmasti yksi nuorimmista reserviläisistä ja itse asiassa huollon toimintaan pureutuvan kurssin anti ei kohdallani sisältänyt juurikaan uutta. Mutta eipä se haitannut – oli hauska muistella ja hyvä maku siitä jäi!

MIKin 18-vuotissitsit (voitte arvata, mistä tämä on ote)
Irjalan makasiineilla 2.4.2011

TTY:n Materiaali-insinöörikilta tuli täysi-ikäiseksi sopivasti juuri eduskuntavaalien alla. Lontoo-teemaiset juhlat järjestettiin Irjalan makasiinissa ja paikalle oli kutsuttu materialisteja ja kemistejä ympäri Suomen sekä tietenkin TTY:n puljut ja MIKin jäsenistö. Ihmisiä paikalla oli yhteensä vain noin viidesosa (80) Kemistikillan juhlien kokoon nähden, ja ehkä juuri siksi omankin edustuspaikkani lunastaminen tuntui aiheuttavan käsittämättömiä hankaluuksia järjestävän tahon puolella. No, sain minä lopulta vängättyä itselleni tuolin härkäpöydän päästä, mutta viimeaikaiset tapahtumat huomioon ottaen silloin tällöin tuntuu kuin Hiukkasella olisi jokin erityisasema Materialistien keskuudessa.

Juhlien alku oli hässäkkää. Tila oli kuuma ja ahdas, ja Lontoon metrokartta, jollaiseksi plaseeraus oli naamioitu, osoitti osittain väärille paikoille. Lopulta seremoniamestari otti homman näppiinsä ja juhla saattoi alkaa.

MIKin sitseissä olen tottunut ihailemaan omaperäisyyttä ja rennolla tavalla intiimiä tunnelmaa. Niin tänäkin vuonna. Ihmiset eivät saavu pönöttämään eivätkä toisaalta perseilemään, vaan juhlimaan, nauttimaan toistensa seurasta ja panostamaan teemaan. Laulelu ja lasien kilistely oli kohtalaisen hillittyä, joten maukasta ruokaa ehti leikiten santsaamaankin. Plussaa muuten lontoonrakeista, ilmeisesti jekkua ja simaa sisältäneestä alkumaljasta sekä käsiohjelman erikoisista biisivalinnoista!

Lahjojen luovutus tapahtui alkuruuan jälkeen ollen varsin massiivinen ohjelmanumero ja tilanpuutteen vuoksi vähän hankalakin. Se saatiin silti kunnialla läpi ja uskon, että integroidulla digiboksilla varusteltu aivan toimintakuntoinen 32 tuuman televisiomme teki ihan kohtalaisen vaikutuksen. Muuten ohjelma oli varsin konventionaalinen – mitä nyt juhlapuhe kesti ehkä puolisen tuntia, josta 25 minuuttia koostui Richard Feynmanin kirjan ääneenlukemista. Seremoniamestari koputteli aina kolmannen kerran ja puhe naiselle oli perushauska. Lopuksi bändi tanssitti juhlijoita toisessa salissa. Elämä oli hyvää ja mallillaan.

Jatkoille Aamos-klubille siirryttiin bussikyydeillä. Aamoksella oli jotain purtavaa, alkoholimyyntiä sekä tietenkin sauna. Sama bändi saapui sinnekin soittamaan, ja taisi paikalle eksyä myös muutama teekkarikuorolainen suoraan Pasilasta. Jatkot olivat kaiken kaikkiaan ihan kivaa peruskamaa, mutta niiden lopulta päätyttyä kävi ilmi, missä oli säästelty, jotta hinta saatiin 40 euroon. Yhteiskyydin puuttuessa oli kunkin palattava Hervantaan omin neuvoin. Itse lyöttäydyin taksiporukkaan ja lopulta löysin itseni tokkuraisena MIKin kiltahuoneen sohvalta. Kävelin kotiin aamun jo sarastaessa.

Juhlista jäi ihan hyvä fiilis ja krapula.

Hevosten maa 15.-16.4.
Jokaisen kunnon tutorin unelma on kai tulla oman fuksiryhmänsä yllättämäksi jollain positiivisella tavalla. Ainakin minulle sitä merkitsi retki Hevosten maahan eli Hauholle, jossa Ida perheineen tarjosi puitteet viettää rauhallisen maalaisloman keskellä kiireisintä kevättä. Erityisen tästä teki se, että koko reissu ideasta organisointiin toteutui täysin spontaanisti fuksien toimesta eikä tutorin tehtäväksi lopulta jäänyt kuin nauttia kyydistä. Maukas ruokakin tarjoiltiin suoraan pöytään. Paketti oli saapumasta estyneiden läsnäoloa vaille täydellinen.

Kevät oli käynnissä ja maatiet mutaisia, mutta uusia vaatteita saa onneksi kaupasta. Ensimmäisenä ohjelmanumerona saimme kukin kokeilla ratsastusta Tuikun selässä. Se oli hupaisaa, vaikka tuskinpa me aloittelijat pääsimme pintaraapaisulla lähellekään hevosharrastuksen syvintä olemusta. Iltasella teimme ruokaa ja avannon, saunoimme kaikessa rauhassa ja istahdimme paljuun rentoutumaan ja kertaamaan vuoden tapahtumia. Vielä myöhemmin pelasimme seurapelejä ja lauloimme kitaran tahtiin, kunnes jokainen vuorollaan panimme maate. Minä ja Ida olimme viimeisinä pystyssä, mutta kuudelta aamulla laulukirjat alkoivat olla lopussa. Oli aika ummistaa silmät hetkeksi ja herätä pian kiihkeisiin suudelmiin, jotka tarjosi ylettömän innokas koiranpentu Olga kaikille lattiatasoon jääneille.

Seuraavana päivänä kävimme vielä heittelemässä frisbeetä paidatta puoliroutaisella pellolla, mutta pian oli aika jättää hyvästit idylliselle Hevosten maalle ja astua takaisin oravanpyörään.

Kähmysitsit 16.4.
Kähmysitsit ovat sitsit Hiukkasen vanhoille hallitukselle, sekä tietenkin nykyiselle. Minulle ne olivat kevään kuudennet ja lukeutuivat vaihteeksi “kuinkas sitten kävikään?”-kategoriaan. Olin nimittäin alunperin kuvitellut pitäväni loppuviikonlopun lomaa, kunnes torstai-iltana epätoivoinen tapahtumavastaava pyysi minulta puhetta naiselle. Kieltäytymistaitoni tunnettaneen. Niinpä Hauholta palattuani en käyttänyt paria tuntia nukkumiseen, vaan suunnittelin hädissäni hauskaa ja erikoista puhettani, jonka soisi tavalla tai toisella liittyvän sitsien kouluteemaan.

Moni sanoi, että stressasin puhettani aivan turhaan. He olivat aivan oikeassa, sillä siinä vaiheessa iltaa yleisö oli niin päissään, että suurin osa tuskin muistaa koko puhetta (tai edes osaa siitä). Eipä se silti haitannut – järkättiin vanhoille rajut pirskeet ja ehkä saatiin niiltä hyväksyntää taas vuoden tarpeiksi. Kouluteema oli kaikin puolin onnistunut valinta, ja totta kai hauskan illan kruunasi oikein viimeisen päälle ysärihenkinen kouludisko. Siitä jatkot siirtyivät Vegasiin, josta itse poistuin piakkoin nukkumaan.

Loppuelämä
Keväällä 2011 tapahtui kaiken tämän lisäksi yhtä sun toista mielenkiintoista. Kiltahuoneelle ilmestyi 55 tuuman taulutelevisio, kämpälle laadukas digitaalipiano ja talven taittuessa kirjoitin kandidaatintyöni, tapasin kavereitani ja pidin hauskaa. Perustin myös lehden – opiskelijatovereideni suosiollisella avustuksella, totta kai. Näistä lisää seuraavassa numerossa. Monta monituista asiaa unohdin varmasti mainitakin, mutta se kertokoon olennaisen niiden olennaisuudesta.

Toiseksi tärkeintä on, että viime keväänä olin kaikesta kiireestä huolimatta onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Olen edelleen – se jos mikä on kaikista tärkeintä. Juuri tällä hetkellä vietän jaksoa nimeltä loppuelämä ja toivotankin kaikille tänne asti jaksaneille hyvää sellaista sitten, kun itse pääsette samaan vaiheeseen.

Perustuu tositapahtumiin.

1. Älä ikinä käy Pancho Villassa syömässä.

2. Jos nyt kuitenkin käyt, niin älä ainakaan tilaa olutta ruokajuomaksi.

3. Jos nyt kuitenkin tilaat, niin älä ainakaan kanavoi hyväntuulisuuttasi rupattelemalla puhelinmyyjän kanssa.

4. Jos nyt kuitenkin rupattelet, niin älä ainakaan osta kytkysopimuksella uutta älypuhelinta.

Hankit juuri uuden liittymän ja laskusi kolminkertaistui.

5. Älä lähde viikoksi metsätöihin.

6. Jos nyt kuitenkin lähdet, niin älä ainakaan ota uuta älypuhelinta reissulle mukaan.

7. Jos nyt kuitenkin otat, niin älä ainakaan pakkaa sen laturia paikkaan, josta löydät sen vasta juuri ennen töihin lähtöä.

8. Jos nyt kuitenkin löydät laturin, niin älä ainakaan jätä puhelinta töiden ajaksi lataukseen.

9. Jos nyt kuitenkin jätät, niin älä ainakaan lähde kaupunkiautolla pehmeälle metsätielle.

10. Jos nyt kuitenkin lähdet, niin älä ainakaan yritä tehdä täyskäännöstä penkereen kautta.

11. Jos nyt kuitenkin yrität, niin älä ainakaan luota etuvetoon.

12. Jos nyt kuitenkin luotat, niin älä luota liikaa.

13. Jos nyt kuitenkin luotat liikaa, niin älä ainakaan yritä hakea vauhtia ojan pohjalta.

14. Jos nyt kuitenkin haet vauhtia ojasta, niin myönnä olevasi kusessa ja hae välittömästi apua.

Et hakenut apua, vaan jäit tunkin kanssa virittelemään havuja renkaiden alle ja kiroilemaan. Varjossa oli 30 astetta lämmintä ja miljoona hyttystä pisteli päätä, selkää ja käsiä, sillä olit jättänyt verkkohatun ja varapaidan matkasta. Tuntia myöhemmin olit saanut autosta kuraisen ja kaatanut nolla puuta.

15. Älä turhaan harkitse soittavasi kenellekään. Puhelimesi on laturissa viiden kilometrin päässä.

16. Älä turhaan harkitse ajavasi hakemaan sitä. Autosi on ojassa.

17. Älä turhaan yritä nostella peukaloa päätien varressa. Kukaan ei pysähdy, sillä näytät (ja haiset) siperialaiselta vankikarkurilta.

Lähdit kävellen noutamaan kännykkääsi. Aurinko paistoi täydeltä terältä ja olit jättänyt sekä vesipullosi että lompakkosi autoon.

Idiootti.

Saavuit majapaikkaan kurkku kuivana. Otit puhelimen laturista ja soitit serkulle, joka lupasi tulla hinaamaan auton kuiville. Ajoitte yhdessä sylttytehtaalle, kiinnititte liinat ja valmistauduitte vetämään.

18. Jos tahdot saada autosi liikkeelle, niin älä ainakaan pidä käsijarrua päällä!

Pirun Pancho Villa…

Tähän mennessä olen ehtinyt teloa itseäni jo öisellä kävelyretkellä Tampereen Senssistä Etelä-Hervantaan, katusählyturnauksessa sekä Wapinassa. Viikon naurut tarjoiltiin maanantaina Pseudon Satuhäissä ja muutama tunti sitten Cinolan salissa NääsImpron tarjoillessa Metkaa olotilaa. Tamppi on paljastettu, mutta toistaiseksi ostamatta (oon kyllä luvannut suurin piirtein äärettömän monelle jo ostaa… mitähän tästä tulee?).

Huomenna sitten arskat esiin, lierihattu otsalle ja Wappuleffan saloihin. Viikonloppuna piehtaroidaan sitten Tupsulassa ja kosken rannassa ja kuka tietää missä? Pääasia, että kolmantena päivänä voi nousta kuolleista ja päivä päivältä jatkaa kohti loppuhuipennuksia. Pointti? Eipä mitään isompaa. Teki vain mieli jotain kirjoittaa, sillä selvähän se on, ettei taas hetkeen tule olemaan esim. aikaa.

Pidemmittä puheitta hauskaa Wappua kaikille – ja kääntäkää 101.6 MHz soimaan sunnuntaista lähtien!

Eihän siinä mitään. On ihan metkaa olla välillä jäniksen selässä, mutta kun sitä on jatkunut yhtä kyytiä nyt tammikuusta lähtien, niin blogin päivittäminen on luonnollisesti jäänyt vähemmälle. Monenlaista kivaa on talven aikana myös ehtinyt tapahtua ja siitä varmasti ennen pitkää vielä jotain kerronkin. Harmi vain, että juuri se informaatioähky on alati kasvava taakka selässäni: aina, kun saan jotain valmiiksi, olen kirjoittamisen aikana ehtinyt kokea ties mitä tajunnan räjäyttävää.

Kirjoittamisprosessini binäärinen relaation nykyhetkeen on siis kuin tarinan jänis, joka saavuttaa ainoastaan paikan, jossa kilpikonna oli ennen kuin se astui samassa ajassa pykälän pidemmälle. Jahka kevään pöly laskeutuu ja saan ratkaistua, mihin ääretön sarjani suppenee, jaan ilomielin kanssanne kausaalisen talvikertomukseni, ehkä pari kakofonista kappaletta ja kolossaalisen kandidaatintyöni. Sitä odotellessa…