Tällä sivulla aion kertoa mahtavasta matkastani Afrikan länsirannikon helmeen, iloiseen ja vieraanvaraiseen Ghanaan. Aina lähtöpäivästä 26.2.2010 haikeaan paluumatkaan 8.3. kirjoitin reissupäiväkirjaa, jonka sisällön aion nyt jakaa teille kuvitettuna päivä kerrallaan alkaen tästä illasta ja jatkuen siihen asti, kunnes materiaali loppuu. Olkaa siis hyvät ja nauttikaa, minkä voitte.

1.-2. päivä: menomatka

Suomen ilmatila, pe 26.2. 11:09 GMT +2

Tämä on ehkä tusinas kerta tällä kerta tällä viikolla, kun ajattelen näin, mutta olkoon tämä se virallinen: tästä se lähtee! Nimittäin eksoottinen elämysmatkani Afrikan Ghanaan, jossa vapaaehtoistyötä tekevä siskoni odottaa parhaillaan perhettään vierailulle. No, ainakin odotan odottavan.

Matkan suunnittelu on alkanut jo kuukausia sitten eikä ole vieläkään oleellisesti valmis, mutta olkoon huolettomuus tässä vaiheessa kunnianosoitus iloisuuden kulttuurille ja ennen kaikkea lähtökohta elämää suuremmalle seikkailulle. Takan ovat viikkokausia kestäneet pakkaaminen, viisumiprosessi, rokotusrumba ja unettomat yöt, joista piikkinä omassa lihassani olivat lähinnä kaksi viimeistä.

Heh heh.

No joo, kaiken kaikkiaan kaikki on nyt valmista seuraavia kymmentä päivää ajatellen, joskin olisin toivonut kiireideni sallineen minun psyykata enemmän ennen kulttuurisokkia, jonka iskukuumennus Accran lentokentällä varmasti tänä iltana tulee aiheuttamaan.

Juuri nyt istun äidin kanssa KLM:n koneessa suuntana Amsterdam, teen parhaani nauttiakseni lentokoneruuasta ja vilkuilen ikkunasta pilvipeitteen heijastamaa hehkua. Äärimäinen onnellisuuden tunne vie nyt murskavoiton uupumuksesta, ja vaikka vaikka tunneskaalalle on tiedossa laajenevaa avaruutta niin eikö juuri se ole elämän makroskooppinen tarkoitus? Sitähän minäkin.

Ghanan ilmatila, pe 26.2. 21:25 GMT

Olemme pian perillä Ghanassa. Lentokoneen kapteeni lupaili 29 asteen lämpötilaa auringon laskettua jo aikoja sitten ja se ei sitten ole pakkasta! Matkapäivä on tähän mennessä sujunut hyvin, joskin Hollannissa vasemman moottorin öljyvuoto toi aikatauluun pari tuntia viivettä, koska kone meni vaihtoon. Täytyy myöntää, että en muistanut lentämisen olevan näin luksusta, vaikka parin elokuvan, välipalan ja gin’n'tonicin jälkeen pieni jaloittelu voisi tehdä kutaa. Onneksi kaikenlaisilta matkavaivoilta kuten känkkäränkältä on vielä vältytty.

Perillä odottaa kaiketi yksinäinen suomalaissisar, joka saattaa tietää paikan, jossa yöpyä. Nyt alkaakin koneen laskeutuminen, paita pois ja vihko kassiin. Kuulemiin!

Begoro Nation Builders International (NABI) Orphanage Home, la 27.2. 13:45 GMT

Istuskelen paikallisen orpokodin majoitusrakennuksen käytävällä ja ihmettelen, kuinka hiki valuu. Sää on kai pilvipoutainen ja 31 astetta on päivälämpötilaksi viileähkö. Kuvailin ja aamulla oloani siten, että jos olisin kasvi, olisin varmasti nahkealehtinen. Itse asiassa jo viime yönä astuessani koneesta ulos havahduin tunteeseen, että housut ylläni olivat aivan kuin metallia muuttuvassa magneettikentässä. Kuuma siis on, mutta se on vain sivuseikka.

Saapuminen öiseen Accraan sujui melko mallikkaasti, kiitos paikallisen huolettoman elämäntyylin. Maahantulokortit hyväksyttiin, kun orpokodin osoite korvattiin hotellilla, ja hyvin syöneen miehen painosta matkalaukkuja kerättiin talteen linjastosta ihmettelynsekaisen odottelun jälkeen. Sisko odotti heti terminaalin pihassa, jossa hädin tuskin suunvuoron ehdimme sanoa ennen kuin tilataksi jo kurvasi poimimaan matkalaiset hotellille.

Hotelli tai majatalo oli ilmeisesti haluttua paremmasta päästä, sillä yöpyminen kustansi jopa kymmenen cediä (viisi euroa) henkilöltä. Televisio ja kattotuulettimetkin löytyivät, joista vain jälkimmäinen säesti kevyttä iltapalaa, jonka jälkeen kukin saattoi painua ansaituille unille parhaan kykynsä mukaan ennen seuraavan päivän valkenemista, joka todella näyttäisi Ghanan koko kirjossaan.

Aamulla herätys oli seitsemältä. Aamiainen, rahanvaihto ja tilataksi Begoroon, jonne matkan pituus oli kuulemma kolmisen tuntia; matkan, joka oli kaikista tähänastisistani ikimuistoisin. Siitä silti lisää illemmalla, sillä leikkivät lapset karkaavat päälleni siihen malliin, että tahdon mukaan.

Begoro NABI Orphanage Home, la 27.2 16.55 GMT

Ghanalainen liikenne on hurjaa. Autot, joista suurin osa ei läpäisisi kotimaani katsastusta villeimmissäkään skenaarioissa, ajavat kohti ulkomuistin varassa olevia määränpäitään maksiminopeuksilla hädin tuskin kaistaviivoista, muista autoilijoista tai jalankulkijoista välittäen. Maksiminopeus taas vaihtelee valtatieruuhkien levottomasta matelusta tyhjien vuoristoteiden kiihdytysajoihin. Turvavöitäkään ei sitten käytä kuin kuljettaja, jolle äänitorvi muuten on se paras ystävä. Silloin tällöin, kun pysähdytään risteykseen, ajoradan molemmin puolin päivystävä kaupustelijoiden kirjo nostaa katseensa. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään turistityrkytys vaan kyytiläisten kautta maan hyödyntämä virkistysverkosta, josta saa esimerkiksi pussivettä ja purtavaa pikkurahalla.

Siinä muutama sana liikenteestä. Saattaa sisältää paisuttelua, mutta ei kirjoitettuna varmasti kuuna päivänä vedä vertoja omakohtaiselle kokemukselle aiheesta.

Puolenpäivän jälkeen saavuimme Begoron orpokotiin, josta kirjoitan varmasti myöhemmin lisää.

PS. Hyvä on. Lapset ovat aivan ihania.

3. päivä: elämää orpokodissa

Begoro NABI Orphanage Home, su 28.2 7:35 GMT

Istun orpokodin rappusilla ja annan autereisen aamuauringon kuivata tukkaani kukkuloiden takaa. Hetki sitten peseydyin paikalliseen tyylin suihkuhuoneen lattialla apuvälineinäni kippo ja ämpärillinen viileää pesuvettä, jota itsekin olin eilen kantamassa orpokodin ala-asteikäisten poikien kanssa läheiseltä kaivolta.

Tässä kirjoittaessani pojat tulevatkin näemmä aamuiselta hakureissultaan. Eivätkä minua kutsuneet! Vedenhaku on ymmärrettävästi jokapäiväisiä rutiineja täällä aivan kuin tiskaaminen, pyykinpesu, ruuanlaitto ja jalkapallo. Ainakin näennäisesti lapsikatras ei edes tarvitse käskyttämistä yhteisten askareiden toimeenpanemiseksi, vaan yhteistyö ja -henki on täällä jotain, mistä meillä päin olen nyt itse niitä harvoja kykeneviä edes uneksimaan.

Eilen iltapäivällä ajoimme orpokodin porteista sisään kirkkaiden silmien saattelemana. Kaikki pienimmätkin ryntäsivät auton ovelle esittäytymään ja hämmästyksen valtaama tunnelma oli varmasti kaikille sama. Maksoimme yli kolmetuntisesta tilataksirallista etukäteen sovitun ylihinnan: jopa 150 cediä (75 euroa). Sen jälkeen söimme madame Erikan herkullista papupataa, mikä teki pelkästään hyvää siihenastisen jokseenkin laihan ruokavalion jälkeen.

Laukku kerrallaan purimme tavaramme huoneeseen – tuliaiset lajiteltuna määränpäiden mukaan – ja lähdimme kiertämään kylänraittia. Kuuden aikoihin söimme valtavat annokset riisiä, kalaa ja jotain tuntematon vihannesta. Vain hetkeä aiemmin ihastelin omassa rauhassani rakennuksen länsilaidalla ensimmäistä kertaa, kuinka Afrikan punahehkuinen ilta-aurinko sukelsi silmin nähden kukkuloiden taakse.

Päivällisen jälkeen oli pimeää. Suvi haki rummun ja nuoriso aloitti rytmikkään ilottelun kaukaisten ukkospilvien visualisoidessa. Kirjoittamista varten valo ei enää riittänyt, mutta keskustelutuokio orpokodin perustajan, Alexin, kanssa sekä hampaiden pesu saivat toimia pohjustuksena aikaisille yöunille, sillä kuumuus, uutuus ja ikienergiset lapsukaiset pitivät huolen väsymyksen tunteesta pimeyden laskeuduttua sähköttömään yhteisöön.

Olen ollut Ghanassa vasta puolitoista vuorokautta, mutta kaikesta kerrottavasta paperille päätyy vain murto-osa. Sitä paitsi kirjoittamaan en tänne tullut vaan avaamaan silmäni myös länsimaiden selkien taakse. Taidan mennä pallottelemaan poikien kanssa ennen sunnuntain jumalanpalvelusta, joka varmasti poikkeaa totutusta messukaavasta. Ja silti juuri kaavoissa on varmasti kaikista eniten yhtäläisyyttä.

Begoro NABI Orphanage Home, su 28.2 n. 13:00 GMT

Tulin tänne koulurakennuksen yläkertaan antamaan ruuan laskeutua. Tuossa oli joku ihme lisko, joka kiipesi sitten katolle.

Ennen lounasta olimme paikallisessa jumalanpalveluksessa, joka vastasi ennakko-odotuksia muuten, paitsi että kaavassa ei ollut kyllä tippaakaan länsimaalaista. Rukoukset, raamatunluvut, puheenvuodot ja hengennostatukset seurasivat soisiaan logiikalla, joka oli vieras minulle ja hyvin mahdollisesti jopa kaikille muillekin. Osa messusta oli twiksi, osa englanniksi ja mielestäni huomionarvoista on, että jopa lapset viihtyivät – erityisesti kolehtitanssien aikana. Ja tietenkin lopuksi saatuaan kukin palan hedelmätoffeeta.

Kirkon jälkeen palasimme sadan metrinä päähän orpokodille, jossa aika ennen lounasta kului varsin rattoisasti lapsia leikittäessä. Nyt kuitenkin lähdemme muutaman kilometrin päähän vesiputoukselle, jossa aurinko saa kuivattaa iloiset vesipedot.

Begoro NABI Orphanage Home, su 28.2 16:44 GMT

Tarkennettakoon edelliseen, että vesipedoilla tarkoitettiin vain lapsia suut messingillä vesiputouksen alla polskimassa. Oli tosiaan virkistävää rikkoa talviturkki tältä vuodelta, sillä veden muuten ollessa vaivan takana peseytyminen on aika niukkaa – toisin kuin hikoilu. Sademetsän nimikkosääkin todisti olemassaolostaan, mutta pieneksi ripsuksi se vielä jäi, näin kuivan kauden aikana. Sää on viime tunteina muutenkin ollut mukavan viileä, vaikka eiköhän iho saada taas tahmeaksi, jahka pojat tulevat tukanleikkuusta ja vaativat vastinetta jalkapallolupauksille. Sitä odotellessa…

4. päivä: Koulusta kuumeiseen kaupunkielämään

Begoro NABI Orpahanage Home, ma 1.3. 7:54 GMT

Kävin juuri viiden litran kylvyssä ja istuskelen nyt aamuauringossa katsellen koulupäivään valmistautuvaa kommuunia. Jo peseytyneet lapset hakeutuvat koulupukuihinsa, joita opettajat käsittelevät katoksessa hiilikäyttöisellä silitysraudalla. Ilmassa on erilaisen arjen tuntua – ja runsaasti kosteutta eilisen jäljiltä.

Sunnuntai-iltapäivä ei sitten mennytkään pallopelin merkeissä, sillä rankkasadekuuro saapui jostain aivan puun takaa ja pieksi koko kylän pakotetulla puhtaudella. Se oli jotain hyvin massiivista ja pysäyttävää, mutta silti hyväntuulista. Luulisin. Sateen jälkeen ruokailimme jälleen, enkä muista syöneeni yhtä maukasta ananasta kuin jälkiruualla.

Illalla oli rauhallisempaa kuin ennen, koska Gregor näytti lapsille elokuvan Tsingis-kaanista. Minua ei väsyttänyt paljoa, joten valvoin jutellen siskoni ja Dovilen kanssa syvällisiä majoitusrakennuksen rappusilla. Ennen pitkää menimme nukkumaan, mutta en saanut kuorsaukselta unta ja lähdin lopulta ulos kävelemään. Makasin pihasementillä yksin pelkissä boksereissani ja katsoessani suoraan ylös saatoin nähdä täyden kuun loimottavan pilvien lomassa. Naapuritalojen vuohia käyskenteli pihapiirissä etsimässä syötävää ja metsän pimeydessä linnut sirittivät äänellä, joka yllätti ensialkuun. Ulkona oli juuri sopivan viileää, mikä tuntui mahdottomalta niin hämärässä. Olisin voinut olla siinä koko yön ajatuksissani.

Lopulta lähdin sisälle nukkumaan, ja johan se uni tulikin.

Koforiduan hotelli Kes, ma 1.3. 19:44 GMT

Ylellinen elämä on alkanut jälleen ensimmäisten orpokotipäivien jälkeen. Kirjoitan hotellihuoneen pehmeällä patjalla [toim. huom: oikeasti käytin kynää] loisteputken valossa tuulettimen kuivatessa päivettynyttä selkääni… (15 minuuttia) … ja odotin vuoroani suihkuun. Tänään on ollut pitkä ja rikas päivä, josta kertomista joudun edelleen lykkäämään, sillä katson nyt siskon kannettavalta tähänastisia reissukuvia ja kuuntelen musiikkia. Vietän laatuaikaa perheen kanssa.

23:10 GMT, aika ruotia päivän kulku

Aamuinen kirjoitustuokio päättyi siihen, että katras esikoulua odottavia lapsia kerääntyi jalkojen juureen ja kameran ympärille, jota kaikki halusivat vuoronperään kokeilla. Tavallaan en voi kuin olla onnellinen lasten puolesta, joita on niin helppo viihdyttää, kun vaikka vertaa stereotyyppiseen pilalle hemmoteltuun kakaraan, joista aina kuulee. Otetaan esimerkiksi “lovely” Rita, noin 4-vuotias tyttö, joka istui olkapäilläni eilen kai lähemmäs 20 minuuttia ja huusi säälinsekaisesti “no no no” joka kerta, kun vähänkin näytti, että olisin laskenut hänet alas. Tai siis yrittänyt, mikä oli tyystin eri asia. Asiaan!

Lasten koulupäivä alkoi yhteisessä muodossa suoritettavalla alkurukouksella, josta lopulta marssittiin rummun tahdissa ikäluokan mukaisesti eri huoneisiin. Itse kävin “kindergartenissa” opettelemassa laululeikkejä twiksi. Pian oli kuitenkin aika syödä aamiaista, jonka jälkeen jätimme orpokodin muutamaksi päiväksi.

Trotro-matka Begorosta Koforiduaan kesti noin tunnin ja maksoi 1.50 cediä henkilöltä. asemalla oli ruuhkaa eikä kuuden ihmisen yhtäaikainen tunkeutuminen pikkubussiin vaikuttanut onnistuvat, joten meidän oli jakauduttava kahteen ostastoon. Naiset ehtivät ensimmäiseen kyytiin ja itse jäin isäni kanssa odottamaan, kunnes seuraava auto saapuisi, täyttyisi ja lähtisi niin ikään kohti “Koff-kaupunkia”. Niin julkinen liikenne täällä toimii: ei aikatauluja, ei reittioppaita, vaan yksityistakseja, jotka polkuhintaan sahaavat olosuhteista huolimatta kaupunkien välejä aina, kun tulevat täyteen. Sattumanvaraisuudesta huolimatta odotusajat ovat verrattaen lyhyitä, mikä tekee liikennöinnistä hyvin helppoa, kätevää ja taloudellista.

Koforiduassa yhdistimme jälleen voimamme, kävimme turhaan yliopistolla etsimässä Alexia ja päädyimme lopulta syömään vahingossa samaan ravintolaan hänen kanssaan. Yliopistovierailu jäi lopulta tekemättä, mutta saimmepa sentään maistaa lisää paikallista ruokaa sekä summittaiset ohjeet hyvälle hotellille. Pienen harhailun jälkeen hotelli löytyikin, ja ansaittua ruokalepoa, jonka vietin kopioiden kovalevyltä digitaalisia tuliaisia siskolleni, seurasi tutkimusmatka ghanalaiseen tori- ja kaupunkikulttuuriin. Etuajo-oikeudesta, tinkimisestä ja “obronista” kertonen kuitenkin lisää vasta myöhemmin, sillä huomisesta tulee pitkä päivä, jota edeltävä yö puolestaan uhkailee jo lyhykäisyydellään. Nyt täytyy nukkua kunnolla, olenhan sentään hienossa hotellissa!

5. päivä: Rannikon helmi

Cape Coast Sammo Guest House, ti 2.3. 19:12 GMT

Tänä aamuna seitsemän aikaan sviitin oveen koputettiin: oli aika nousta. Puin päälleni ja siirryin naapurihuoneeseen nauttimaan aamiaiseksi vettä, leipää ja kasan pikkubanaaneja, sillä myyjä oli lykännyt pussiin hieman ylimäääräistä edellisenä iltana (pyysi myös ekstraa – sattuuhan näitä). Kahdeksan jälkeen lähdimme valumaan kohti Koforiduan keskustan trotro-asemaa, josta ostaisimme kuusi lippua Cape Coastin kyytiin.

Saavuttuamme alueelle turisti-leima otsassa kulkeva seurueemme napattiin oitis ohjattuun matkustustoimintoon. Selvisi, että suoraa yhteyttä aivan rannkikolle ei olisi, mutta muutamalla cedillä pääsisimme jo lähelle. Istuuduimme varjoon odottamaan 15 hengen minibussin täyttymistä. Vajaan tunnin päästä pääsimmekin jo liikkeelle, ja ruuhkaton matka melko hyvillä teillä sujui varsin mukavasti. Niin kuumana päivänä kuin tänään on myös pelkkää plussaa, että siunattu läpiveto auttaa kuivattamaan selän heti, kun vauhti ylittää pihakaturajoitukset. Toisaalta madeltaessa hikiliina haukkaa ihoa jo parissa minuutissa.

Jatkoyhteys Cape Coastille löytyi, täyttyi ja kulki nopeasti. Olimme perillä rannikkoparatiisissa kai yhden jälkeen iltapäivällä eikä tarvinnut pitkään arvuutella ymmärtääkseen, että olimme saapuneet Ghanan turistirysään. Noustessamme autosta ja myös myöhemmin illalla huomasin, että tietyistä paikoista täytyy kävellä pois pari sataa metriä ennen kuin taksipalveluiden ja muiden turistihakuisen hössötysten tyrkytys lakkaa.

Eksyksissä, hikisinä ja ahdistuneina astelimme kohti etelää. Löysimme pubin, jonka varjoon ilmoittauduimme helpottuneina syömään maukasta kanaa ja riisiä. Mainittakoon, että toinen 63 cl pullollinen paikallista mallasjuomaa ei sinänsä kuulunut suunnitelmiin siinä vaiheessa iltapäivää, mutta samaa voitaneen sanoa hätiköidystä autosta noususta, jonka seurauksena olimme ilmeisesti aivan toisella puolella kaupunkia kuin oli suunniteltu. Selittää kummasti eksymisen vilkkaille kaduille. Onneksi Afrikan tapa toimia on jotain aivan muuta kuin suunnitelmien tekoa.

Ruuan jälkeen pyysimme paikallisilta hotellisuosituksia, jotka johtivat lopulta kilometrin päähän Sammo Guest Houseen. Naiset lähtivät taksilla edeltä, ja itse jäin isäni kanssa istumaan juomat loppuun.

6. päivä: Polttava aurinko, vangitseva meri

Cape Coast Sammo Guest House, ke 3.3. 14:30 GMT

[jatkoa edelliseen] Juotuamme Club-oluet loppuun maksoimme laskun ja lähdimme kahdestaan isäni kanssa suunnistamaan kohti majapaikkaa apunamme vain keittäjän antama suunta, neuvokkuutemme ja häilyväinen mielikuva kartasta, joka epähuomiossa häipyi hameväen matkaan. Päivä oli kaunis, bulevardi eloisa ja alla kiva pikku pöhnä. Emme ottaneet taksia.

Siinä kävellessä ehti syventyä ajattelemaan ja tarkkailemaan kolmannen maailman huolettomuutta ja väriä. Sitä on jotenkin mahdoton sanoin kiteyttää, joten en edes yritä. Meren ranta oli lähellä. Olimme siis oikeassa suunnassa, vaikka etelä ei enää itsestäänselvyys ollutkaan auringon paistaessa lähestulkoon zeniitistä. Taisimme kävellä jo hieman ohi hotellilta, mutta pitkään ei tarvinnut antaa etsivän katseen kiertää, kun paikallinen nuorukainen jo saapuikin saattamaan meidät perille. Jutteli samalla mukavia, oli yksi niistä kymmenistä ihmisistä, joille sain esitellä itseni ja agendani. Täällä ollaan aika sosiaalisia.

Myöhemmin iltapäivällä kävimme vierailulla yhdessä länsirannikon suurimmista nähtävyyksistä: orjalinnakkeessa, joka ehti satojen vuosien ajan toimia tukikohtana ja taistelukenttänä eurooppalaisille valloittajille sekä kunniattomana kuolinpaikkana miljoonille kohtalon tuomitsemille alkuasukkaille. Ostimme paljon tuliaisia ja ihailimme yhtä vaikuttavimmista auringonlaskuista ikinä.

Cape Coast Sammo Guest House, ke 3.3. 10:10 GMT

Ensimmäistä kertaa tällä vuosikymmenellä paloin tänään auringossa. Onneksi se oli pitkälti ennakoitavissa ja täysin sen arvoista. Tänään oli nimittäin rantapäivä: taas yksi unohtumaton näkökulma päiväntasaajan seudun ihmeisiin.

Päivä oli kuuma ja aurinko kirkas, kun lähdimme aamupäivällä hotellilta rantaan päin. Kaikki tämä unohtui kuitenkin hetkessä astuessamme ruoholta hiekalle, joka sukelsi loivasti kohti vetäytyvää vesirajaa siinä silmien edessä ja kaikkialla, minne katse vain kantoi. Viileä, suolainen tuuli säesti askeleitamme, kun kuljimme länteen pitkin aaltoilevaa rantaviivaa ja etsimme sopivaa rantapalmujen röykkiötä, jonka suojaan leiriytyä. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, mutta sen korkeita taajuuksia tuuli ei kuljettanut mantereelle…

Puolen kilometrin päässä oli kasvisruokala, jonne jätimme reppumme ja syöksyimme uimaan. Vesi oli uskomattoman lämmintä ja yhä niin virkistävää: voimakkaiden aaltojen pyörteissä olisi voinut räpiköidä lähes määrättömän kauan, ellei aurinko polttaisi kovin ja suola janottaisi. Hetken kuluttua nousimmekin jo terassille kuivattelemaan. Ruoka oli valmista ja kalastajat saapuivat  verkkojaan nostamaan, mikä oli todella kiehtovaa ja etnisesti avartavaa katseltavaa ja kuunneltavaa.

Aterian jälkeen oli aika uida uudestaan. Postyymeista varoituksista huolimatta en voinut vastustaa kiusausta uida kauemmas selälle, jossa aallot eivät vielä kaadu päälle – olihan se jotain, mitä ei Jyväskylän Aalto Alvari pysty tarjoamaan. Täytyykin näin jälkeenpäin myöntää, että kova aallokko ansaitsi kunnioitukseni, jollaista ilman voi arvaamaton uimari menettää merelle muutakin kuin housunsa. Ei veden korkeuden tasapainoasema ollut silti kuin korkeintaan kaulaan asti.

Rantautumisen jälkeen lähdimme takaisin hotellille huuhtelemaan suolat ja lepäämään. Matkaevääksi ostimme kookospähkinän, jonka veistä heilutteleva poika meille ystävällisesti mursi. Nyt loikoilen hotellin patjalla arkoja hartioitani hyväillen ja pienessä mielessäni ihmettelen yhä paratiisimaista länsirannikkoa, jonka tahdon vielä tuntea uudestaan kera paremman ajan ja anniskeluoikeuksien.

Seuraavaksi puen kai päälleni ja lähden katsomaan lähempää, kun siskot saavat hiuslisäkkeitä.

7. päivä: Sademetsässä

Cape Coastin trotro-asema, to 4.3. 8:07 GMT

Istumme pikkubussissa, radio soi ja hiki virtaa. Vielä pari asiakasa niin olemme täynnä ja valmiit lähtemään kohta määränpäätä, Kakuumin luonnonpuistoa. Odotan läpivetoa innostuksensekaisella kärsimättömyydellä.

Afrikka on nyt ottanut minusta pari otteluvoittoa: nilkkahiertymä sandaaleista sekä tietenkin eiliset palovammat, joista on uutuudenviehätys jo jättänyt. Nämä ovat kuitenkin pientä verrattuna niihin uhkakuviin, joihin tottumattomia pohjalaisia etelässä aina sommitellaan. Kuudessa päivässä edes nestehukka ei ole iskenyt ripulista tai malariasta puhumattakaan. Koputan ebonia.

Eilen illalla ranta-auringonlaskun ja illallisen jälkeen lähdin siskoni kanssa kevyelle visiitille Cape Coastin yöelämään. Etsimme mukavan “spotin” ja istuuduimme kertaamaan puolen vuoden kokemukset elämästä, maailmankaikkeudesta ja Afrikasta. Huvittavaa on, että täällä olut on juoma kalleimmasta päästä, kun taas ginicola ja paukku todella vahvaa palmuviinaa reilusti marskilaisittain maksoivat henkilöä kohti peräti cedin (50 senttiä).

Eilisen jälkeen en ole enää niin pettynyt siihen, että yö luonnonpuiston puumajassa ei onnistunut. Jääpä jotain kiehtovaa sitten ensi kerralla koettavaksi.

Cape Coast Sammo Guest House, to 4.3. 21:54 GMT

Olihan se ennen pitkää tultava: reissun huono päivä. Bussimatkan aikana ja koko päivän halki jouduin ikäväkseni hyväksymään, että olen vilustunut maassa, jossa lämpötila harvoin laskee alla 20 asteen. Syytän kattotuuletinta ja sitä tosiasiaa, että viimeisistä kunnon yöunista on aikaa helposti yli viikko. Ajatus kuumeesta on jotenkin absurdi; tyytynen toteamaan, että vilkas matkustaminen, uni- ja nestevaje yhdessä nuhan kanssa saavat voimat ehtymään hyvin nopeasti.

Kakuumin luonnonpuistossa oli hienoa, vaikka tauti ja kuumuus veivätkin parhaan terän sademetsän tunnelmasta ainakin omalla kohdallani. Canopy Walk eli köysikannatteiset pitkospuut jopa 40 metriä korkeudessa sademetsän suurimpiin puihin sidottuina jätti minut silti sanattomaksi pelkällä uskomattomuudellaan. Parin kilometrin luontopolku aluskasvillisuuden seassa oli myös kiehtova, mutta valitettavan paljon huomiota meni silti rauhattomiin rauhasiin. Reppu selässä käveleminen ei tee termostaattisen tasapainotilan säilyttämisestä helppoa ja luulen, että kulutin melko runsaasti nestettä silloin.

Luontokierroksen jälkeen kävimme ravintolassa herkullisella lounaalla, mutta jo iltapäivällä olin niin uupunut, että olisin halunnut suoraa kyytiä takaisin hotellille suihkuun ja vaakasuoraan asentoon. Onneksi kulkuyhteydet paluumatkalla pelasivat loistavasti ja lopulta pääsin pötkölleni nopeudella ja sujuvuudella, jota paremmasta olisi hölmöä edes unelmoida kuuden hengen joukkueella.

Illalla lähdimme vielä ostoksille ja syömään ennen auringonlaskua. Olo oli jo parempi ja grillikala päineen ja pyrstöineen rasahteli ihanasti hampaissa. Otetaan vielä illalla hotellilla puhtaasti desinfiointitarkoituksessa nautittu kierrostripletti paikallista yrttiviinaa sekä tunnelmallinen keskustelutuokio siskon kanssa nojallaan vasten viileää parvekekaidetta, jonka toisella puolella öinen länsirannikko elää iloista elämäänsä… Ihan hyvillä mielin painan pääni tyynyyn tänäänkin, vaikka tietynlainen pakollisen huonon tai väsyneen päivän  tuntu kytemään jäikin.

Huomenna matkaamme takaisin Begoroon orpokotimajoitukseen neljän päivän sightseeingin jälkeen. Ikävä sinne onkin jo kova, sillä kaupunkielämä on raskasta ja toisaalta orpolapset kovin hellyttäviä. Jalkapallopelikin on yhä pelaamatta. Kaikkea tätä ja onnistunutta loppureissua ajatellen nyt on kuitenkin oikea hetki mennä nukkumaan, jotta jaksaa.

8. päivä: Paluu hätämajoitukseen

Begoro NABI Orpahanage Home, pe 5.3. 17:40 GMT

Tämä päivä oli pyhitetty matkalle rannikon vilskeestä takaisin Begoron orpokotiin. Fiksua se pyhittää olikin, sillä lähdön jälkeen aamukahdeksalta tien päällä oltiin aina puoli viiteen iltapäivällä, jolloin saavuimme sateen raikastamaan vuoristokylään. Yhteydet pelasivat hyvin ja liikenne sujui normaalisti, mutta matka oli toki pitkä ja kävimme Koforiduassa myös lounaalla. Trotro vaihtui jopa kolmesti mutta viikon verran viisaampana matkustustyyli täällä ei enää samalla tavalla jaksa yllättää. Muutenkin tuntuu, että alkuviehätys Afrikasta alkaa siirtyä seuraavalle tasolla niin kuin toki kuuluukin.

Viikko on ollut raskas ja antoisa. Nukuin hyvin viime yönä ja uskon, että flunssa alkaa olla taltutettu, mikä on pelkästään hyvä, sillä huominen itsenäisyyspäivä ei pelkästään kruunaa henkilökohtaista kokemusta vaan laittaa liikkeelle kokonaisen kansakunnan. Haluan olla silloin särmänä.

Orpokodillakin valmistaudutaan juhlimaan. Vaatteet, kampaukset ja korut antavat viitteitä suuresta panostuksesta, ja pääsinpä itsekin kokeilemaan pääohjelmanumeron asemassa olevaa marssia, kun orpokotiopettajattaret pitivät obroneille paraatisulkeiset. Idea oli minulle jo intistä tuttu, mutta paikallinen koreografia vaati vielä vähän hiomista.

Rankkasadekuuron jälkeen päivä on ollut kerrankin mukavan viileä. Saattaa olla, että jalkapallo jää haaveeksi, sillä pimeä tulee pian. Tietynlainen välipäivämäisyys leimaa nyt tunnelmaa. Taidan lopettaa kirjoittamisen ja sosialisoitua.

9. päivä: Paraati

Begoro NABI Orpahanage Home, la 6.3. 8:50 GMT

Itsenäisyyspäivän paraati on käsillä. Niin on aurinkovoidekin. Lapset silitetyissä koulupuvuissaan harjoittelevat viimeisiä kertoja marssikuvioita. Aurinko kuivattaa yhä kosteaa maata. Päivää nousee, mutta vielä on mukavan viileää.

Eilen illalla viritin kitaran pimeän tultua. Mitään kummempaa lauleskelua tai rytmi-ilottelua ei silti harjoitettu, vaan lapset jäivät katsomaan The Hangoveria Gregorin kannettavalta. Itse lähdin siskon, Dovilen ja Gregorin kanssa istumaan iltaa Call me madame -spotiin.

Nyt kuitenkin lähdetään juhlaan.

Begoro NABI Orpahanage Home, la 6.3. 12:55 GMT

Nelisen tuntia sitten tuli äkkilähtö kaupungin keskustan juhlapaikalle, jossa kylän kaikki koulut ottaisivat mittaa toisistaan ohimarssikilpailussa. Ilmassa oli suurta itsenäisyysjuhlan tuntua, kun lähes koko kylä oli kokoontunut aukion laidoille katsomaan. Kuumuus ja seisominen eivät olleet ylitsepääsemättömiä eikä tilaisuus muutenkaan tönkkö tai painostava. Twinkielisiä juhlapuheita ei edes teeskennelty kuunneltavan ja lopulta paraatin alkaessa toista tuntia suunniteltua myöhemmin meno oli rento, vaikka marssijoille tilanne varmasti jännittävä olikin. Paluumatkan jälkeen olin yltä päältä hikoileva, sillä päivä on kuuma kuin nuori, tumma, nainen. Nyt istun varjoissa lounasta odotellen ja lataan akkujani illan juhlaa varten. Täältä lähdettäneen tyylillä.

10.-11. päivä: Takaisin terminaaliin

Accran lentokenttä, su 7.3. 21:51 GMT

Lento lähtee aikataulun mukaan yhdeksän minuutin kuluttua. Istun koneessa ja yritän lopultakin rentoutua vähän potien samalla pientä pelkoa siitä, että myöhästymme kuitenkin, sillä lentokentällä hyvin moni asia ei toiminut kunnolla. Viimeinen lämmin Afrikan tuulenhenkäys, joka hiveli päivettynyttä ihoani vielä lentokoneen rappusissa, sai ikävän lisämaun ruuhkasta, epävarmuudesta ja viimeisestä selkähiestä, jonka 29 asteen alituinen lämpötila vääjäämättä tuo. Myös siskon jäähyväiset jotenkin tulivat ja menivät ennen kuin stressaamiselta ehti sanoa debi debi. Muutenkin tunnelma on jotenkin väsynyt ja tyhjä, joskin on kuulemma täysin tavallista, että Afrikka-ikävä iskee pienellä viiveellä.

Nyt lentokone alkaa tehdä lähtöä, joten säästän kirjoittamisen myöhemmälle. Asiaa kyllä on vaikka muille jakaa – mikä toki on koko päiväkirjan ajatus.

Euroopan ilmatila, ma 8.3. 4:24 GMT +1

Väsyttää ihan sikana.

Lauantai-iltapäivä oli kuiva ja kuuma. Lounas oli paraatin takia pari tuntia normaalia myöhemmin, ja jotenkin siinä vain kävi niin, että löysin pian itseni juoksemasta pallon perässä poikien kanssa paljain varpain pihabetonilla. Väliäkö sillä, että 20 minuutissa ehti saada jalkapohjat turvoksiin, hartiat karrelle ja ylleen ennennäkemättömän hikipeitteen, jos kyseessä on jalkapallo: slummien pelastaja ympäri maailman sekä kokemus, jota köyhempänä en olisi halunnut mannerta jättää. Pojat eivät tietenkään olleet moksiskaan.

Loppu iltapäivä menikin rauhoittumisen merkeissä, pois lukien juhla-ateria, joka toi kanankoivet lautasille ja lautasten viereen kuplivat virvoitusjuomat. Odotetusti suurin ilo se oli lapsille, joille kilpailu vieraiden vieroksumista kananluista oli harvinaista herkkua. Kyllä he siis omatkin annokset saivat, mutta toimivat silti kävelevinä biojäteastioina, joilla vaikutti myös olevan jonkinlainen fiksaatio linnunluita kohtaan.

Illalla riisipuuropäivällisen jälkeen oli aika pitää hauskaa viimeisen kerran kunnolla. Kyllä siinä hiki taas tulikin, kun havahtui huomaamaan, että yhden lapsen kiljuessa riemusta olkapääkyydissä joka ikinen muukin tahtoo kokeilla. Ja aina on lopetus liian aikaisin. Ja aina tulee uusi kierros. Toinen suosittu ohjelmanumero oli kollektiivinen paraatikuvien katselu Suvin kannettavalta. Etenkin videot olivat suosittuja muun muassa siitä syystä, että niille tallentui ikiajoiksi kokemattomien valkoihoisten vaihteleva rytmitaju, joka jo päivällä aiheutti yleisössä poikkeuksellisia reaktioita.

Itämeren ilmatila, ma 8.3. 9:11 GMT +2

[jatkoa edelliseen] Lasten kanssa riehumisen jälkeen oli tarkoitus viimeisen kerran nauttia Begoron yöelämästä. Se ei kuitenkaan onnistunut toivomallani tavalla, sillä Gregor oli rampautunut tulehtuneesta hiertymästä, toiset vapaaehtoiset liian uupuneita ja opettajattarien kanssa kulkeminen olisi kuulemma luultavasti ollut turhan hankalaa. Jälkiviisaana olisin sitä voinut kokeillakin, koska tavallaan pidän hankaluuksista. Joka tapauksessa lopulta lähdin Suvin ja Sinin kanssa kävelemään pimeän vedenhakulaakson läpi kohti keskustaa.

Matkalla joku accralainen nuorukainen lyöttäytyi seuraamme ja osoittautui ihan kelvolliseksi kaveriksi, mutta suoraan sanottuna olisin halunnut viettää silloin aikaa enemmän siskojeni kanssa. Henkilökohtainen tunnelma oli vähän vaisu, minkä luulen johtuneen kaikista eniten siitä orastaneesta ymmärryksestä, että lähtö oli lähellä.

Parin tunnin jälkeen palasimme hiljaiselle orpokodille. Siskot kävivät nukkumaan, mutta itse lyöttäydyin edelleen valveilla olevan Gregorin seuraksi. Tutustuimme hieman lisää toisiimme ja aloin ymmärtää, että se röyhkeä ja itsevarma keikari, johon ensin suhtauduin pienellä varauksella, onkin todellisuudessa äärimmäisen hyvä tyyppi ja mielenkiintoinen seikkailijasielu. Vaikutelma syveni entisestään seuraavan päivän trotro-matkalla, kun keskustelimme unelmien toteuttamisesta ja elämänilosta.

Tunnin verran väsyneempänä päästin Gregorin nukkumaan, mutta päätin uupumuksen uhalla, etten ollut saanut vielä tarpeeksi. Niin kuin useana iltana aiemminkin etsin ulkoa viihtyisän istumapaikan, josta tuijottaa maailman pimeintä yötä. Join alta pois Kakuumista ostetun palmuviinin, joka oli suoraan sanottuna aivan järkyttävää kuraa, mutta auttoi luomaan ikimuistoisen hetken yhdessä puolikuun, tähtien, lintujen ja pehmeän tuulen kanssa. Huomasin, että jotain minussa oli muuttunut: ensimmäistä kertaa minulla oli vähän kylmä.

Sunnuntaiaamu oli ankea. Ei se mitään krapulaa ollut, mutta yhdeksän päivän väsymys alkoi viimein purkautua eikä lähtöprosessi missään nimessä auttanut nostamaan suupieliä. Siitä samasta syystä kirjoitan viimeiset merkinnät vasta lentokoneessa. Ei vain huvittanut aiemmin.

Accraan oli tarkoitus lähteä aikaisin, mutta arvasihan sen, että aikataulusta jäätiin. Itse en valita; lapset ja opettajat eivät vieläkään saaneet tarpeekseen kameroiden räpsytyksestä ja hiljalleen yleinen iloinen mieliala alkoi ottaa minustakin vallan. Lopulta Suvin ja Alexin hankkima yksityistaksi saapui, ja oli aika halata hyvästit. Sääli, että suurin osa lapsista oli jo kirkossa ja heidän oli tyytyminen etäterveisiin.

Lähdimme matkaan kyydissä perheeni, Alex ja tyttöystävänsä sekä lomalle lähtevät vapaaehtoiset Gregor ja Dovile. Reissu sujui mutkattomasti niin kuin aina, mutta viikon vanha alkuinnostus liikenteen kaoottisuudesta ja kaupunkikuvasta oli vaihtunut lokoisaan antautumiseen ikkunoista risteileville ilmavirroille. Nelisen tuntia myöhemmin olimme perillä, etsimme hotellihuoneen Suvilla ja matkatavaroille ja lähdimme ravintolaan, joka saisi kunnian tarjota matkan viimeiset riisit ja Starit. Oma annokseni oli herkullinen ja riittoisa, mutta ei estänyt ostamasta vielä viime hetken bread&eggiä ennen taksimatkaa lentokentälle, jossa sähläämisestä sanoinkin jo sanottavani.

Nyt istun jo Helsingin-koneessa, joka moottoreiden äänestä päätellen aloitti juuri laskeutumisen kohti loputonta pilvimerta ja kaiketi sen läpi aina pakkasen valkaisemalle kiitoradalle.

Jälkijäristyksiä

Kun kirjoitan tätä, matkasta on jo päälle kolme viikkoa, mutta suoraan sanottuna kulunut aika tuntuu pieneltä ikuisuudelta. Liekö syynä siihen korkeampien leveysasteiden kosinifunktiona vähenevän suhteellisen nopeuden aiheuttama aikadilataatio, vaiko vain länsimaisen kulttuurin ja opiskelupaineiden hellittämätön hektisyys? Veikkaan jälkimmäistä. Joka tapauksessa päällimmäinen tunne kulttuurimatkasta on se, että hyvinhän sen meni, mutta mitäs siellä nyt tosiaan tapahtuikaan? Aivan. Se mullistava ja ainutlaatuinen tunnelma, jonka Ghana minussa sai itämään, paleltui pian pakkasessa ja minulle tutumpi elämänrytmi otti vallan, niin kuin toki kuuluikin. Minusta on vain surullista, että se kaikki kävi niin kovin äkkiä. Tuntui kuin käteen olisi jäänyt vain tuhatkunta kuvaa ja hassut rusketusraidat – oliko siinä todellakin kaikki?

Kun kirjoitan tätä, matkasta on jo päälle kolme viikkoa, sillä oikeaa mielentilaa etsiessäni olen uskotellut itselleni olevani kiireinen. Tänä iltana kuitenkin löysin sen syvennyttyäni pitkästä aikaa lukemaan siskoni blogia, jonka kappaleet, ihmiset ja tarinat saivat ensimmäistä kertaa todellisen muodon ja sielun muistoissani. Yhtäkkiä ymmärsin, mitä se tarkoittaa, että puuro lämpenee upouudella kaasukeittimellä tai lapset tahtovat Cheekin julisteen seinälle tai pihasta löytyy naapurin kuollut vuohi. Niin vaikeaa kuin se havumetsävyöhykkeellä onkin, alkoi tehdä mieli vaikka vähän muistella ihmeellistä Afrikkaa.

Herää kysymys: mitä Ghana minulle nyt merkitsee? Kuumuutta, huolettomuutta, vieraanvaraisuutta; ymmärryksen ylittävää köyhyyttä, positiivisuutta. Värikäs ja vieras paketti asioita, joihin en mitenkään törmää Hervannan arjessani, ja siksi sitä on niin vaikea ajatella. Niin vähän linkkejä kulttuurien välillä. Jokaisessa hetkessä oli jotain uutta ja eksoottista, siihen täytyi tarttua täysillä tai sitten painaa se mieleensä. Luulen tasapainotelleeni noiden kahden välillä melko hyvin, mutta toivoisin kovin voivani muistaa ja kaiken paljon selkeämmin. Ruuhkaisten katujen tuoksu, meren valtava voima, öisen kuutamon lämpö ja äänet… olen syvästi kiitollinen kameroista, mutta rajansa niilläkin on. Afrikka on kuin tyystin toinen todellisuus, josta minulla on kokemuksia ja mielipiteitä, mutta tunteakseni ne uudestaan joutuisin väkisin matkustamaan takaisin.

Mitä muuta voisin sanoa? Luotan matkapäiväkirjaani enemmän kuin mihinkään jälkikäteen sepustettuun tekotaiteelliseen paatokseen, mutta muutaman asian haluan vielä kirjoittaa. Minun lahjani Afrikalle oli lierihattu ja epähuomiossa yksi pari nahkaisia kesäkenkiä. Mitä sainkaan vaihdossa? Minulle näiden kymmenen suuren muukalaispäivän merkitys sen sijaan oli varsin mittaamaton lähes jokaisen ohikulkijankin opetettua minulle ihmisarvon ja ystävällisyyden, Cape Coastin näytettyä minulle tropiikin, orpokodin annettua köyhyydelle iloiset kasvot. Tunnen matkustaneeni ja kasvaneeni. Afrikka oli jotain aivan mieletöntä ja avartavaa. Vielä jotain päivänä aion kokea sen kaiken uudestaan.