Harmaan tajun tuolla puolen

Kaikki tekstit ovat otteita paikan päällä kirjoitetusta matkapäiväkirjasta.

31.7.2011, 14:14, Tampere-Helsinki-juna

Kun vajaa tunti sitten astuin rinkka selässä ja kädet täynnä roskapusseja Mikontalon pihasta kävelytielle ja näin bussin takavalot kaukana pysäkillä, tajusin viimein, että olen taas lähdössä pitkälle reissulle. Totisesti: vietän seuraavat kaksi viikkoa Interrail-kiskoilla ystäväni Juulian kanssa.

Matkaa on suunniteltu pitkään, mutta vähän. Niin pitkään, että sopimukset pitivät, vaikka jouduin jättämään tyttöystäväni Idan töihin Hämeenlinnaan; niin vähän, että minulla on vain uskalias arvaus, missä olemme kahden päivän kuluttua. Tässä matkapäiväkirjassa ja tällä matkalla aion kuitenkin unohtaa henkilökohtaisuudet ja kanavoida kaiken huomioni todennäköisesti tähänastisen elämäni pisimpään, rankimpaan, spontaaneimpaan, monipuolisimpaan ja ikimuistoisimpaan intensiiviseen kokemukseen.

En osaa sanoa, mitä odotan matkalta. Ajatukset ovat edelleen asioissa, jotka jäävät päiväkausiksi tauolle, ja kuluneen viikon jäljiltä olen kaikkea muuta kuin latautunut ja seikkailuherkkä. Pitkät päivät, aikaiset aamut ja valmistelukiireet tuntuvat vielä, mutta olen luottavainen siihen, että kaikki on nyt hyvin ja valmista. No, reililipun voisin vielä ostaa, kun kohta saavun Helsinkiin.

Tällä hetkellä istun siis yksin junassa. Tapaan matkatoverini Helsingissä ja lupasin myös nähdä siskoani ennen laivamatkaa Tallinnaan.

Mitähän tästä tulee? Ehkä en rupea arvailemaan, vaan luotan siihen, että Juulian kanssa olemme nuoria, innokkaita, joustavia ja ennakkoluulottomia – ja teemme yhdessä tästä reissusta legendaarisen.

Ps. Minulla on makuupussi ja kahden litran camelback. Mikä voisi mennä pieleen?

1.8.2011, 7:24, Tallinna-Valga-juna, Viro

Huh huh, meinaan tätä se nyt sitten on! Istun parhaillaan Viron rautateiden nahkapenkillä ja ihmettelen tulevaa. Väsyttää julmetusti, mutta onneksi hetkeen ei tarvitse jaksaa muuta kuin istua.

Eilen saavuttuani Helsingin rautatieasemalle ostin reililippuni 45 minuuttia ennen kuin se olisi ollut liian myöhäistä. Tuskin reissun viimeinen kylmäpäinen ratkaisu. Joka tapauksessa minulla oli yli kolme tuntia aikaa ennen laivan lähtöä, joten kiiruhdin ratikalla Alppilaan katsomaan ilmaista jazz-konserttia ja tapaamaan siskoani viimeistä kertaa ennen kuin tämä lähtee vaihtoon Hollantiin. Myös Juulia tovereineen saapui paikalle, ja istuimme kaikessa rauhassa aurinkoista alkuiltaa, kunnes seikkailimme Helsingin halki lähtöselvitykseen Länsisatamaan.

Laivamatka oli lyhyt, vain kaksi tuntia. Istuimme valtaosan ajasta kannella makuupusseihimme kietoutuneina ja katsoimme, kuinka aurinko laski Suomen rantaviivan taakse. Sinne jäi koti; edessä oli vain kylmä ja pimeä Itä-Eurooppa.

Astuin ensimmäistä kertaa Viron kamaralle. Ulkona oli viileää ja pimeää, emmekä jääneet aikailemaan, vaan lähdimme suunnistamaan kohti varattua majoituspaikkaa, Nord Hotel Tallinnia. Matkaa oli kai lähemmäs kolme kilometriä ja olimme perillä vasta 0:30. Respan tädillä oli aluksi vaikeuksia ymmärtää paikanvarauksen hinnoittelua, mutta lopulta summaksi saatiin sovittu n. 7.50€/yö, ja pääsimme huoneisiimme nukkumaan ja peseytymään.

Tänä aamuna herätys oli viideltä, eli nukuimme alle neljä tuntia. Suihku oli herättävä kokemus, kun koko talo oli kylmä. Vähän ennen kuutta kirjauduimme ulos ja kävelimme rautatieasemalle. Ostimme pikaista aamiaista läheisestä kahvilasta ja hetken verran kyseltyämme saimme selville oikean junan, laiturin sekä sen, että matka maksetaan vasta konduktöörille (Viro ei ole Interrail-valtio). Hinta neljän ja puolen tunnin matkasta maan halki oli noin yhdeksän euroa.

Odotettavissa on koko päivän edestä junamatkustusta. Ei siis auta muu kuin odottaa ja nauttia tunnelmasta – ja toivoa, että jossain vaiheessa tarjoutuu tilaisuus ruokailla.

Ps. Juulia nukkuu vastakkaisella puolella. Levätköön rauhassa.

1.8.2011, 12:50, Valga-Riika-juna

En muista, olenko tullut maininneeksi, mutta reissusuunnitelma tuli tehtyä vähän vasemmalla kädellä. Seuraukset alkavat näkyä, mutta toistaiseksi ongelmat ovat ratkenneet sopivalla päättäväisyydellä.

Soitin aamulla Silja Tallinkille ja siirsin paluuristeilyä päivällä eteenpäin. Tämä siksi, että huomasimme minun varanneen sen alunperin väärälle ajankohdalle. No, siirto ei olisi juuri helpommin voinut onnistua. Pointsit Silja Tallinkille!

Juna-aikataulut ovat tähän asti pitäneet hyvin eikä muutenkaan ongelma ole ollut kuin SYL:n opiskelijakortin kanssan. Toisaalta, jos satojen kilometrien siirtymät maksavat reilut 5 euroa rinkalta, niin ei tässä hätää olla kärsimässä. Hätätapauksia varten junista löytyy sitä paitsi raiteille laskevia reikiä.

Pahin ongelma lienee nälkä, joka on kasvanut eilisestä ilapäivästä asti, aikatauluihin ei vain ole mahtunut ruokataukoja. Cashew-pähkinät ja rasvainen lihapiirakkakin lohduttavat vain oman aikansa. Onneksi saavumme Riikaan epämääräisen ajan kuluttua, ja ellen väärin muista, sillä on aikaa tankata muutakin kuin oluenmakuista vesijohtovettä camelbackista.

1.8.2011, 16:40, puiston penkki, Riika

Istuskelemme riikalaisen puiston penkillä ja nautiskelemme torilta ostettuja hedelmiä.

Saavuimme kaupunkiin pari tuntia sitten vain havaitaksemme, että yllättävän harva osaa lainkaan englantia ja että kaikki on joko todella halpaa tai sitten latilla on melko vahva kurssi. Latilla on melko vahva kurssi. Ensi töiksemme yritimme selvittää jatkoyhteyden Latvian kautta Puolaan, mutta kun meidät oli riittävän monesti ohjattu linja-autoaseman suuntaan, päätimme käydä kahvilagrillillä täyttämässä vatsamme ja vaihtaa sitten asemaa.

Linja-autoasemalla vilkaisimme aikatauluja: Riika-Vilna 10 minuutin kuluttua. Olimme vähällä ostaa liput, mutta laiturilla huomasimme onnekkaasti, että suora yhteys Varsovaan lähtisi kolme tuntia myöhemmin (n. 15€/hlö): 12 tuntia kahden rajan yli eikä majoituskaan siis aiheuttaisi päänvaivaa. Niinpä meille jäi muutama tunti aikaa tutustua Riikaan ja hetkeksi rauhoittua.

Tavallaan rakastan sitä, kun matkasuunnitelma muuttuu kahdesti puolessa tunnissa ja kaikki on silti hyvin.

2.8.2011, 19:21, Varsovan rautatieasema

Odotan juuri yöjunaa Wieniin ja takana on piiiiiitkä, 25 tuntia kestänyt vuorokausi. (Yön aikana vaihdoimme aikavyöhykettä.)

Yöllinen bussireissumme alkoi siis eilen miltei samalla kellonlyömällä yli 500 kilometriä baltiampana. Niin kuin olisi kuulunut, eli päinvastoin kuin oletimme, bussissa ei ollut helppo nukkua hyvin. Kaunaksen bussinvaihdon ja Puolan ylinohevan rajatarkastuksen jälkeen saavuimme makuupussien käytöstä huolimatta varsin silmät ristissä Varsovan keskustaan hieman vaille kuudelta paikallista aikaa. Ainakin olimme nyt Interrail-alueella eikä reissua ollut takana edes 33 tuntia.

Ensi töiksemme nostimme taskut täyteen käypää valuuttaa, jotta pääsimme vessaan, jossa fiksuimmat pesivät myös hampaansa. Sen jälkeen aloimme suunnitella päivän kulkua ja etsiä herran tähden jotain aamiaista. Passiivisen matkavirkailijan takia saimme itse keksiä yhteyden ja neuvotella hinnan selvällä puolankielellä kirjoitetuista tauluista. Saimme silti makuupaikat Wienin yöjunasta ja noin 14 tuntia  aikaa tutustua kasteiseen pääkaupunkiin.

Varsovan matkakeskus ei ole turistiystävällisimmästä päästä. Karttoja ei ollut ja pelkästään tien yli pääseminen tuotti vaikeuksia. Viimein löysimme opastuksen turisti-infoon, joka oli lähes kaikkien keskustan kahviloiden tapaan kiinni ennen aamukahdeksaa. Odotimme viileässä ja nälissämme puolisen tuntia ja ihastelimme samalla Varsovan villiä arkkitehtuuria.

Turisti-info osoittautua erinomaiseksi käänteeksi. Saimme kartat ja opasteet käsiimme ja parhaat nähtävyydet ympyröidyiksi. Kävimme aamiaisella voileipäpuodissa ja aloitimme kaupunkikierroksen suuntaamalla Chopin-museolle. Erilaisten pienten käänteiden jälkeen olimme tutustuneet yliopiston taideopiskelijoihin sekä ottaneet puistonokoset ja helkutisti kuvia. Täytyy myöntää, Varsova osoittautui todella viihtyisäksi ja komeaksi jättiläiseksi.

2.8.2011, 21:34, Makuuosasto, Varsova-Wien-juna

Nähtävyyksien jälkeen olimme delleen väsyneitä ja uudelleen nälkäisiä. Kävimme ruokailemassa Pierrogeria-ravintolassa, joka tarjoili herkullisia, halutulla tavalla täytettyjä piirakoita. Mahdollisesti paikallinen perinneruoka. Olimme pitkästä aikaa kylläisiä, ja koska viimeiset rahat oli jotenkin käytettävä, tilasimme taksin takaisin ydinkeskustaan.

Meillä oli vielä jokunen tunti aikaa, mutta energiat lopussa. Varsovan Hard Rock Cafe oli kuitenkin ihan vieressä ja minun oli aika lunastaa reissun ensimmäinen voitto “minulla on ase”-pelistä. Lukijoille tiedoksi: pelin idea on se, että toinen voi milloin tahansa nähdessään vähintään kaksi virkapukuista poliisia jalan liikkeellä tokaista “minulla on ase”. Nopeampi saa pisteen ja johdossa oleva voi velvoittaa toisen tarjoamaan hänelle oluen, jolloin piste-ero nollautuu. Peli syntyi yöbussimatkalla Liettuan rajan kaikin puolin. [Mainittakoon, että peli sai naurettavat piirteet heti aamulla, kun totesimme poliisilaitoksen olevan rautatieaseman yhteydessä.]

No, se Varsovasta; reili liikkuu lounaaseen. Juna lähti liikkeelle juuri, kun aloin kirjoittaa. Jaamme kuuden hengen makuuvaunun kahdestaan (à n. 16€) ja unensaanninodote vaikuttaa varsin lupaavalta. Huomenna juomme viiniä Wienissä, mutta sitä ennen sammuu lukuvalo ja pää painuu tyynyyn. Kas näin!

3.8.2011, 07:38, Hotelli Fürstenhof, Wien

-”Hello, um, is there any possibility to take a shower here?”
-”Just a shower?”
-”Yes, just a shower…”
-”…and maybe some breakfast.”
-”Here, take the key, the shower is on the second floor.”
-”Um, how much does it cost?”
-”Nah, it’s okay, just think about the breakfast.”

Saimme siis ilmaisen suihkun kolmen tähden hotellista, ja he saanevat kaksi helppoa aamupala-asiakasta. Päivä vaikuttaa lupaavalta, junaliputkin on jo ostettu illalle ja makuuvaunu yöjunassa mahdollisti reissun keskiarvoon nähden huikean makeat yöunet. Olo on kohtalaisen virkeä ja pian pääsen huuhtelemaan yli kahden vuorokauden hiet, yhden vuorokauden plakit ja sopivat vuosikerran viinit minkä minnekin lavuaariin.

3.8.2011, 20:53, Wien-Venetsia-juna

Tämä päivä on ollut kaikin puolin erinomainen. Niin erinomainen, ettei nukkumaan ole vielä mikään kiire tai tarvis päästä, vaikka yöjunan istumapaikoilla siihen tilaisuus olisikin.

Kuten aiemmin mainittu, hotelli Fürstenhof teki meihin suuren vaikutuksen vieraanvaraisuudellaan. Se ei kattanut pelkästään ilmaista suikua tai herkullista 7 euron aamiaista, vaan myös ilmaiset kaupunkikartat ja rinkkojen säilytykset iltaan asti! Ajattelimme kiittää heitä jälkeenpäin kortilla yms.

Päivä oli nuori ja kävelimme aavistusperiaatteella kohti Wienin keskustaa. Varsovaan verrattuna korkeita moderneja pilvenpiirtäjiä oli vähän, mutta perinteisia ornamentaalisia kivitaloja sitäkin enemmän. se oli kaunista, päivä oli kaunis. Kiertelimme ja kuvailimme yhdessä. Juulia saattoi istahtaa piirtelemään ympäröiviä objekteja, minä taas kirjoittelin postikortteja.

Ostimme pullon wieniläistä valkoviiniä. Kysyimme kaupassa, onko sen nauttimista rajoitettu järjestyssäännöillä, ja saimme vastauksen: “No, you can drink it everywhere and anytime you like. Austria is quote a liberal country.” Mikäs siinä sitten? Viini oli hyvää, erityisesti keskustan palatsiaukiolla paperipussista nautittuna. Ei haittaa, vaikka auringossa paloivat polvet, hartiat ja poskipäät.

Kävimme iltapäivän aikana sacher-kakulla pinkissä leivospuodissa, kävelyllä eri puistoissa, vessassa teatteritalolla ja illallisella mukavassa ravintolassa. Poliisipeli päättyi tiukkaan tasapeliin ja jatkuu huomenna kiivaana kuin italialainen taksikuski – sillä jatkuu ehkä reissukin, kuka tietää?

Wienin rautatieasemalla ei ollut vessaa. Join siellä loppuun virolaisen veden camelbackistani ja pidemmittä puheitta aion nyt siirtyä junan tiloihin täyttämään sen uudestaan. Tuleva yö tuskin vetää vertoja edelliselle levon määrän suhteen, mutta se ei haittaa, sillä huomenna on lepopäivä – ja bileilta!

4.8.2011, 12:57, Hotel Casa Lingerin rappukäytävä, Venetsia

Niinhän siinä sitten kävi, että hankaluudet alkoivat, kun niitä omaa toiveikkuuttaan vähiten odotti. Mistään vakavasti ei toki ollut kyse, mutta riittävän halvan majoituksen löytäminen turistien täyttämästä Venetsiasta muutamien tuntien varoitusajalla oli osoittautua niin hankalaksi, että harkitsimme jopa junalippujen ostamista Kroatiaan jo samana iltana. Siihen ei kuitenkaan tarvinnut ryhtyä, sillä toisella internet-kahvilakerralla löysimme edullisen kahden hengen huoneen (yht. 45€) toiselta puolelta ihastuttavaa kaupunkisaarta, ja nyt odottelemme aulassa vuorosuihkuin hotellin johtajaa vahvistamaan varauksemme.

Päivä on kulunut majoitusongelmien lisäksi pitkälti kaunista Venetsiaa kierrellessä ja kuvaillessa. Turistimassa pääväylillä oli huomattava, mutta vähänkin syrjemmällä oli viihtyisän rauhallista. Kaupunki oli kuin valtava sokkelo, tosin umpikujia oli vähän, mutta itsensä paikantaminen kapeilta kävelykaduilta oli ensikertalaiselle varsin mahdotonta ilman kelvollista karttaa [kannattaa hommata]. Matkaa hotellille kertyi kilometritolkulla, mutta kiire ei enää ollut, ja saatoimme pistäytyä aamupalalle (ja järkyttävän herkulliselle tuoremehulle) yhteen lukuisista reitin kahviloista. Lopulta löysimme määränpäähämme Välimeren auringon nostettua ensin hien pintaan – ja voi pojat, kyllä suihku oli paikallaan!

5.8.2011, Venetsia-Trieste-juna

Tänään on taas matkustuspäivä. Istumme kuumaa iltapäivää italialaisessa junassa ja olo on raukea kolmen kilometrin narikkamarssin, tunnin lippujonon sekä valtavankokoisen italialaisen pizzan jäljiltä. Yritämme päästä illaksi Kroatiaan, mutta keinot ovat vielä epäselvät, sillä kaikki kaukoliikenteen junat maanantaihin saakka on varattu täyteen. Tilannekatsausta odotellessa kertaus eilisestä.

Pian suihkun jälkeen kävimme syömässä ylistettyä italialaista jäätelöä. Hinta ei ollut erityisen suolainen ja maun ollessa kerrassaa oivallinen kokemus jäi hyvin positiiviseksi. Tuutti tosin täytyi hotkia melko vauhdilla, sillä aurinko tahtoi hyvin pian ottaa osansa.

Palasimme hotellille ja saimme lopulta huoneen, jonne leiriytyä ja asettua päiväunille. Sängyssä nukkuminen oli tervetullut kokemus kolmen yön tauon jälkeen. Huone muuten oli yhden tähden arvostelunsa ansainnut, mutta se nyt ei varsinaisesti haitannut. Pesin käsin joitakin vaatteitani, mistä tulikin mieleen, että ne ovat tälläkin hetkellä kosteina rinkan pohjalla…

Oli miten oli, illaksi suuntasimme kiertelemään ja ruokailemaan yhteen Välimeren varmasti viehättävimmistä kaupungeista. Sopiva ravintola löytyi kauniin kanaalin varrelta eikä turistimenukaan ollut hinnaltaan huimaava (14€). Ostimme kannullisen talon punaviiniä ja nautimme täysin siemauksin kaikista aisteistamme. Erityisesti mieleeni jäi alkuruoka: kalaa ja pastaa pikimustassa kastikkeessa [myöhemmin kävi ilmi, että kala oli seepiaa ja kastike todennäköisesti luontaistuote]. Se oli herkullista, omaperäistä ja vähintäänkin huvittavaa seurattavaa, jos vähänkään osasin lukea naapuripöytiä.

Illallisen jälkeen Juulia jäi rantaan gondolikuskien seuraan piirtelemään ja itse suunnistin kaupungin pohjoisosiin kuvaamaan ja katsomaan maisemia. Matkalla näin mm. The Streetlesin pienimuotoisen katukonsertin. Palasin myöhemmin auringon jo laskettua, ja kiertelimme hetken aikaa yhdessä hiljentyneitä katuja, kunnes pistäydyimme Drink Eat Easy -nimisessä trendikkäässä drinkkibaarissa. Konsepti oli nerokas: suosittuja drinkkejä tuoreista hedelmistä, ilmaisia maistiaisia, onnekkaille satunnaisesti isompi lasillinen, maksu vasta poistuessa. Hinta ei ollut paikan valtti, mutta ei se enää lähtiessä haitannut.

Palasimme hotellille ja kävimme nukkumaan. En jaksanut enää kirjoittaa, sillä olin väsynyt ja halusin säilyttää sen paratiisimaisen tunnelman, jonka päivä Venetsiassa jätti jälkeensä.

6.8.2011, 16:38, Youth Hostel, Rijeka, Kroatia

Olemme Koratiassa ja elämä hymyilee. Tilanteen vakauttaminen oli kuitenkin totuttuun tapaan monen mutkan takana.

Kun saavuimme eilen Triesteen, olimme hieman hikisiä ja uupuneita ja hyvin paljon vailla suuntaa. Kävi pian ilmi, ettei Rijekaan tai muualle Kroatiaan kannattanut edes yrittää junalla, vaan kulkea tulisi sen sijaan bussilla. Onneksi olkoon bussi ei ollut järin kallis (n. 9€). Jäimme puiston varjoon odottamaan kyydin lähtöä, ja samalla Juulia söi jäähtynyttä pizzaa minun kypsyttäessä aurinkokuivatettuja alusvaatteita. Trieste vaikutti jyrkkine muotoineen ja punaisine kattoineen oikein kauniilta kaupungilta, mutta emme sen kummemmin sitä joutaneet ihastelemaan.

Bussi lähti 17.30. Kokeneena maailmanmatkaajana jätin passin tavaratilaan, sillä eihän kaksi rajanylitystä Balkanin niemimaalla merkitse käytännössä mitään. No, Sloveniaan pääsimme todella sujuvasti. Ylänköiset maisemat olivat upeita, joskin ihmisten ja laiduneläinten puute oli merkille. Arvelimme kaikkien slovenialaisten olevan lomalla jossain, vaikka Juulia väittikin nähneensä miehen ja koiran jonkin kaupungin kohdalla. Oli miten oli, Kroatin rajalla passit ja matkatavarat tarkastettiin. Bussi seisoi ja jonotti raja-aseman tuntumassa varmasti toista tuntia, tosin minua siitä ei tarvinnut syyttää: vaivoin pidetyllä pokalla esitetty Suomen ajokortti meni sujuvasti läpi. Rajatarkastuksesta huolimatta (tai luultavasti täsmälleen sen takia) bussi saapui Rijekaan täysin aikataulun mukaisesti. Kello oli kahdeksan ja olimme keskellä tyystin tuntematon pienehköä itäeurooppalaista kaupunkia. Majapaikan löytämisest, Dariosta, ranskalaisista reilaajista ja halvoista drinkeistä kirjoitan kuitenkin lisää vasta illemmalla.

Nyt lähdemme Juulian kanssa keskustaan illastamaan ja nauttimaan viimeisestä illastamme Rijekassa.

7.8.2011, 9:10, Rijekan rautatieasema

Perjantai-iltana astuimme bussista ulos ja olimme hädin tuskin ehtineet katsoa ympärillemme, kun arveluttava teleport-mummo jo ehti tyrkyttämään yösijaa yksityisestä huoneistopalvelusta. Päätimme, että hinta oli meille turhan tyyris, ja valitsimme sen sijaan lupaavimman suunnan, josta etsiä turisti-infoa.

Valitettavasti Rijeka ei ollut turistikaupunki ja kellonkin lähestyessä iltayhdeksää tilanne näytti vähän hankalalta. Löysimme interaktiivisen infopäätteen, josta päättelimme, että Rijekassa oli tasan yksi hostelli, joitakin kalliita hotelleja ja vino pino yksityisiä majoituskartellin kohteita. Hostellille oli matkaa pari kilometriä ja se oli luultavasti täynnä, joten aloimme käydä läpi yksityisiä ja neuvotella halvempaa hintaa. Silloin tapasimme Darion, läänin vaikutusvaltaisimma mafiapomon.

No, tuskin hän mikään mafia oli, vaikka olikin noin viisikymppinen, rennolla tavalla itsevarma, seurallinen mies, jonka kuulemma tavoittaisi parhaiten kantabaarista etunimeä vastaan ja jonka nimi kummitteli erilaisina variaatioina lukuisissa keskustan rakennuksissa. Joka tapauksessa Dario tarjosi lopulta parhaan hinnan (40€/pari) ja ohjasi meidät kolkkojen portaiden ja käytävien halki yllättävän viihtyisään ja hyväkuntoiseen solukaksioon. Lattia oli todella kalteva, mutta järjestelyt yksinkertaiset: aamulla vain avaimet pöydälle ja omin avuin ulos puoleenpäivään mennessä. Ei kysymyksiä, ei viulukoteloita…

Kun majoitus oli kunnossa, peseydyimme ja lähdimme keskuskadulle katsomaan maisemia. Joimme pari halpaa drinkkiä ja kiertelimme katuja, kunnes törmäsimme tutunnäköiseen parivaljakkoon: Venetsiasta saakka samaa matkaa tullut reilaajakaksikko istui rinkkoineen kaikkineen kiveyksellä. Kävi ilmi, ettei heillä ollut majapaikkaa, joten soitimme Dariolle ja järjestimme heidät viereiseen huoneeseen. He vaikuttivat ilahtuneilta, ja kun seuraavana aamuna aikataulumme erosivat, meille luvattiin majapaikkaa Pariisista, jos joskus sinne eksyisimme. En tiedä, näemmekö Romainia tai Elsaa enää, mutta aina sopii toivoa.

Lauantaina kävimme aamiaisella ydessä keskustan ruokaloista, minkä jälkeen otimme bussin hostellille ja saimme kuin saimmekin sieltä huoneet seuraavaksi yöksi (22€/hlö, ml. aamiainen). Vaihdoimme ylle rantakamppeet ja suuntasimme merelle.

Uimaranta oli pieni, kivinen ja täynnä ihmisiä – mutta kerrassaan upea! Löysimme mukavat paikat ja annoimme auringon pommittaa ihojamme intensiivisellä UV-suihkulla. Hien tuloa ei voinut estää, mutta virkistävä ja suolainen Välimeri oli onneksi vain muutaman askeleen päässä. Viimeistä siinä vaiheessa päätin, ettei Kroatia ollut ansainnut sille ensimmäisenä iltana kohdistamiani ennakkoluuloja. Sää ja sijainti olivat mahtavia, ruoka ja juoma halpaa, ja ympäröivät ihmiset ystävällisiä. Arjesta paistoi elämänilo. Onneksi Rijeka ei ole turistikaupunki.

Rantapäivän välissä kävimme ostamassa jäätelöt ja juomassa yhdet oluet. Juttelimme Juulian kanssa kaikenlaisista asioista ja mietimme, kuinka tylsää ja tarkoituksetonta olisikaan ollut jäädä reilin sijaan Suomeen. Vaihdoimme toiseen rantaan, joka oli vähintään yhtä idyllinen kuin ensimmäinenkin. Juulian poskipäitä alkoi kuitenkin pian kirvellä, joten hän palasi hostellille ja minä jäin vielä hetkeksi nauttimaan kesän ehkä uskomattomimmasta rantatunnelmasta.

Palattuani hotellille peseydyin, huuhtelin pyyhkeeni, kirjoitin hieman ja valmistauduin illalliselle. Kävelimme rauhassa kohti keskustaa ja matkaamme kaunisti ympäröivä jylhä kansallisemaisema, jossa rosoinen vuoristo kohtaa valtavan meren.

Löysimme mukavan grilliravintolan, josta tilasimme isot ja lihaisat annokset. Nimitin omaani “karppaajan unelmaksi”: siinä oli kolme erilaista pihviä ja yksi makkara ranskalaisilla perunoilla, sipulilla ja paprikamuhennoksella. Jälkiruoaksi tilasimme vielä kookkaat suklaamousset – kerrankin tulin kunnolla täyteen eikä hintakaan ollut paha. Tarjoilijan epäluuloisista ilmeistä huolimatta olimme tilanneet aperitiiveiksi mustikalla maustettua rakijea [kuulimme myöhemmin, että Kroatiassa rakia tilaava nainen mielletään maailman vanhimman ammatin harjoittajaksi], ja ilta siitä eteenpäin jatkuikin pitkälti baarietikettiä opiskellessa halpojen drinkkien ja syvällisten puheenaiheiden merkeissä. Huomasin todella luottavani ihmisiin ja omaan turvallisuuteen, ja se tuntui rauhoittavalta.

Kävelimme takaisin hostellille puolenyön aikoihin. Omassa huoneessani nukuttin jo täyttä päätä enkä tohtinut ruveta kirjoittamaan, vaan pesin hampaat ja vedin peiton ylleni. Ensimmäistä kertaa reissun aikana yövyin täysin ilman makuupussia. Kaikki ikkunat olivat koko yön auki ja lämpötila pysyi juuri sopivana. Nukuin todella hyvin.

Tänä aamuna heräsin puoli kahdeksalta. Pakkasin tavarani ja kömmin alakertaan kevyelle aamiaiselle Juulian kanssa. Kirjauduimme ulos hostellista ja otimme bussin rautatieasemalle. Tämä on tas yksin matkustuspäivistä: määräpaikkamme on Zagreb (vaihto Ogulinissa) ja määräaika tuntematon. Tällä kertaa majoitus on onneksi jo kunnossa ja voimme telakoitua pääkaupunkiin varsin rauhallisin mielin.

7.8.2011, 14:12, Ogulinin rautatieasema

Olemme jumissa Ogulinin vuoristokylässä. Junanvaihdoin oli määrä tapahtua vajaa tunti sitten, mutta ensimmäinen junamme saapuikin kymmenen minuuttia myöhässä tyhjälle laiturille. On sunnuntai ja mistään lähistöltä ei tunnu saavan sipesjä tukevampaa purtavaa. Ei tässä silti pulassa olla: junaa odottaa moni muukin ja kuulemma sellainen on vielä tulossa.

Junamatka tänne sujui rauhallisesta ja näkymät olivat huikaisevia. Kiskot kulkivat korkealla vuoristossa ja näkyvyys riitti varmasti kymmenien kilometrien takaisille metsittyneille huipuille. Aika kului hitaasti, mutta se oli puhdasta elämystä.

8.8.2011, 5:47, Zagreb-Budapest-juna

Kello ei ole edes kuutta aamulla ja Juulia kaatoi lasiini juuri lisää kuivaa unkarilaista kuohuviiniä ylitäyden yöjunan viileässä ravintolavaunussa.

Anteeksi, mitä?

Saavuimme eilen Zagrebiin kuuden jälkeen iltapäivällä ja olo oli nuutunut. Olimme viettäneet osan junamatkasta seisten, maisemat olivat muuttuneet tasaisen tympäiseviksi ja muutenkin henkilökohtainen reissutunnelma koki hetkellisen selittämättömän notkahduksen. Tuintui kuin paras osa matkasta olisi jo ohi ja loppu olisi pelkkää hidasta laskua kohti Helsingin satamaa. Tietysti olin väärässä, mutta onhan sentään hyvä välillä ajatella asioita.

Löysimme varaamamme hostellin melko vaivattomasti. Se oli suurempi ja halvempi kuin edellinen, ja ensi töiksemme kävimme suihkussa ja siistiydyimme illallista varten. Oli siirtymäpäivä eikä koko kaupungista ollut halu eikä tarvis tehdä suurempaa numeroa, joten hakeuduimme ensimmäiseen kiinalaiseen ravintolaan ja söimme siellä vatsamme täyteen. Pian aterian jälkeen palasimme yösijoillemme ja valmistauduimme Unkaria varten.

Työnjako oli jotakuinkin seuraava: Juulia painui nukkumaan ja minä kävin juomassa pois loput kunet ja tutustumassa iltaa vasten Zagrebin keskustaan. Join muutaman oluen katsellen Sormusten ritareita kroatiaksi lähipubissa. Kiertelin sen jälkeen keskustan puistoja ja palasin lopulta puolenyön aikoihin nukkumaan. Heräsin neljä tuntia myöhemmin yöjunaa varten. Olin väsynyt, hikinen ja täynnä säälipisteitä, mutta ainaki olin löytänyt seikkailumielen uudelleen.

Asemalla oli melkoinen hässäkkä, vaikka matkustajia 4:42 lähteväksi merkittyyn junaan ei monta ollutkaan. Täynnähän juna toki oli ravintolavaunua myöten, sillä yhteys lähti suoraan Venetsiasta, ja oli kansainvälinen loma-aika. Yritimme löytää järkeviä paikkoja viettää kuuden tunnin junamatka ja jouduimme huomaamaan, että osa nuorista reissaajista voi olla yllättävänkin röyhkeitä ja epäkohteliaita, kun on kyse matkustusmukavuudesta.

Meille jäi täsmälleen yksi vaihtoehto: etsimme paikat ravintolavaunusta ja tilasimme pullon kuplivaa. Ei ehkä kaikista luonnollisin tapa aloittaa päivä – paitsi teekkarille!

9.8.2011, 2:22, Fortuna Hostel, Budapest

Saavuimme Budapestiin yli tunnin myöhässä ja jokseenkin väsyneinä. Emme varsinaisesti olleet tietoisia asiasta, mutta Feri ja Hajni olivat meitä jo asemalla vastaasa ja kenties ensimmäistä kertaa matkan aikana olimme jokseenkin vapaita majoituksen, vieraan valuutan ja päivän ohjelman suhteen heti saavuttuamme kaupunkiin.

Ensi töiksemme nostimme paikallista rahaa, ostimme julkisen liikenteen vuorokausiliput ja hankimme lähikaupasta jotain syötävää. Matkasimme metrolla varaamallemme hotellihuoneelle Fortuna Hosteliin (15€/yö) ja valmistauduimme viettämään pitkän ja opettavaisen päivän Budapestissa. Niinhän siinä toki lopulta kävikin.

Myös Feri ja Hajni varasivat huoneet ja pääsivät (?) yöpymään samassa huoneessa kuin minä ja Juulia. Emme lähteneet aivan heti tutkimaan kaupunkia, sillä minun täytyi pestä vaatteita selvitäkseni säädyllisesti reissun toisenkin puolikkaan loppuun asti.

Kun yhden jälkeen iltapäivällä lähdimme matkaan, sää oli vielä puolellamme. Kansallishistorian museo oli kiinni, mutta näimme parlamenttitalon, perinteisen keskustorin, Tonavan sekä eräälle lammelle kyhätyn modernin taiteen näyttelyn suoraan soutuveneestä. Pidin kovasti näkemästäni, [mutta tässä vaiheessa teksti alkaa tökkiä ] mutta en mahtanut mitään sille, että illastimme pian keskitasoisessa unkarilaisessa ravintolassa. Hintaa katsoessa se kun ei häirinnyt pätkääkään.

Niinpä ruokailimme komean sateenkaaren nähtyämme jossa, mikä tahansa asutus hotellissa oli halpa. Se ei hedesinut tichu peluuta, joka alkoi pian meidän joukon kantabaariin ja siitä kello rentovero roudelman.

9.7.2011, 10:10, Fortuna Hostel, Budapest

En tiedä, pitäisikö olla eniten huolissaa siitä, ettei minua liiemmin väsytä, siitä ettei krapulasta ole tietoakaan, vai siitä, että palattuani lukuisten viinikannullisten, oluiden ja viskien jälkeen pikkutunneilla hostellille, nappasinkin ensi töikseni päiväkirjan käteen, tilasin oluen ja istahdin aulan nojatuolille. No, ainakin edellisen merkinnän viimeinen kappale osoittaa, että lähdin oikeaan aikaan nukkumaan. Mitä yritin sanoa oli kai jotain seuraavanlaista.

Erinomainen ja metro-orientoitunut kaupunkiesittely alkoi olla päätöksessään, tosin Ferin mukaan ohjelmaa olisi ollut vielä ainakin viikoksi. Ulkona oli satanut toista kertaa reilin aikana ja viileä tuuli ja kasvava nälkä alkoivat painostaa meitä johonkin mukavaan sisätilaan illastamaan. Löysimmekin mukavan ja varsin laadukkaan ravintolan, jossa neljän nuoren illallinen maksoi kaikkiaan vain 11 tonnia (tippi mukaanlukien). Pidin omasta annoksestani, joka koostui pitkälti liekitetystä ankasta.

Aterian jälkeen loppuillan ohjelma oli selvä: lähdimme savuiseen pubiin pelaamaan tichua pitkästä, pitkästä aikaa. Saimme neljännen pelaajan Gregistä, joka oli Ferin yliopistokaveri ja ihan mukava häiskä. Juulia ei ollut kiinnostunut opettelemaan hankalaa korttipeliä ja viihdyttikin itseään piirtämällä, juttelemalla paikallisten kanssa ja luukuttamalla jukeboxia. Luulen, että päinvastaisista vakuutteluista huolimatta minun täytyy hyvittää hänelle se, että ilta mentiin pitkälti minun ehdoillani.

Tichu oli todella mukanaa – etenkin halvan viinin (100 ft ~ 3,30€/kannu) kera – mutta jouduimme lopettamaan jo kahden pelin jälkeen, kun alkoi tulla myöhä ja metroja ei enää kulkisi. En halunnut kuitenkaan vielä lopettaa, ja saimme sovittua tapaamisen Gregin kavereiden kanssa jossain toisessa pubissa. Kaverit olivat hieman omalaatuisia, mutta parin viskin jälkeen oikein mukavaa seuraa. Emme kuitenkaan enää pelanneet, vaan joimme juomamme loppuun ja palasimme majoitukseen, jossa fiksuimmat menivät nukkumaan.

9.8.2011, 16:13, baariravintola, Budapest

Muutaman päivän visiittimme Unkariin alkaa olla loppusuoralla ja pahoin pelkään, että minulle tulee kovin ikävä tätä(kin) maata. Ennen yöjunaa Prahaan (makuuvaunu 14€/hlö) syömme vielä vatsamme täyteen ja juomm viimeiset oluet. Paikka ei ole mikään hienostoravintola, vaan sivukadun olutterassi. Suoraan sanottuna johan tässä on viikon verran tarjoilijoita juoksutettu eikä iltapäivän shoppailun jäljiltä tee mieli enää törsätä.

Eilinen päivä oli yhdistelmä hassunhauskaa kaupunkiseikkailua ja rentoutumista. Olimme nukkuneet melko myöhään (joskaan emme pitkään) ja puolenpäivän aikaan lähdimme hostellilta etsimään ruokapaikkaa. Kaikki olivat nälkäisiä ja se sopi hyvin, sillä oli aika tutustua perusteellisesti unkarilaiseen keittiöön paikallisten oppaidemme suosiollisella avustuksella. No, lopulta kävi niin, että kaikki olivat täynnä jo alkukeittojen jälkeen, lukuun ottamatta tietenkin minua, joka söin onnellisena loppuun myös pääruokani eli häränlihakastikkeen ja pastaa muistuttavat “needlet”. Alkukeittona oli tietenkin gulassikeitto, joka oli herkullisen mausteinen ja harmillisen kuuma hotkittavaksi. Ravintola oli kohtuuhintainen ja halusin maksaa laskun yksin kiitollisuudenosoituksena oppaidemme innostuneisuudesta ja vieraanvaraisuudesta sekä hyvityksenä tichusta Juulialle. Sitä paitsi ei sitä ihan joka päivä saa mahdollisuutta tarjota viisinumeroisella summalla lounasta.

Kun olimme syöneet, lähdimme kaupungille seikkailemaan. Väsymys vainosi seuruetta ja jäimme puistoon loikoilemaan, lukuun ottamatta tietenkään minua, joka kiertelin hetken valokuvaamassa ja ostamassa lisää postikortteja. Kävelimme seuraavaksi valtavalle taidemuseolle, jonne matkatessamme käynnistimme nopeasti suosituksi muuttuneen tavan ylittää puistovesistö betonisia “astinkiviä” piktin. Loppu iltapäivästä kuluikin pitkälti valtavia ja aistikkaita maalauksia ihastellen ja kyllä ne kumman vaikutuksen tekivätkin, vaikka en kuvataiteesta voi väittää paljon ymmärtävänikään. Monumentaalisen museorakennuksen korkeissa kivisaleissa olisi voinut viettää vaikka koko päivän – niin paljon taideteoksia sai nähdä muutamalla eurolla – mutta oppaamme alkoivat tehdä lähteöä ja oma kävelykestävyytenikin alkoi vedellä viimeisiään. Lähdimme siis rautatieasemalle ja pian vilkutimme kiitollisina laiturilla viimeistä kertaa Ferille ja Hajnille.

Väsyneinä palasimme suoraan takaisin hotellille, mikä onnistui lopulta yllättävän helposti, vaikka jouduimme navigoimaan miljoonakaupungin metroverkossa ensimmäistä kertaa kahdestaan. Ulkona oli yllättävän kylmä, se johtui kai tuulesta. En muista, milloin viimeksi olin ollut kananlihalla, mutta eipähän tullut hiki.

Hostellilla otimme illan varsin rennosti: pääsimme aulassa käyttämään langatonta nettiä sydämemme kyllyydestä ja kirjoittamaan postikortteja ilman suurempaa kiirettä mihinkään. Se oli oikeastaan todella tervetullutta, sillä kunnollinen rauhoittuminen oli tapahtunut aika lailla enemmän silloin kuin tällöin. Samaan aikaan muutaman kilometrin päässä aloiteltiin maailmankuuluja Sziget-festareita, mutta mitä sitä kaikkeen ylihintaiseen venymään? Pitäkööt punkkinsa!

Nukuimme kunnon yöunet ja olimme todella tyytyväisiä Budapestiin. Kunnon oppaiden saaminen toi kaupunkiin tutustumiseen tehokkuutta ja vaihtelua, ja se on vinkkinä mieleen painamisen arvoinen. Jokainen kaupunki tuntuu edelleen toinen toistaan paremmalta kokemukselta, ja riippumatta siitä, johtuuko se optimistisesta asenteesta vai erinomaisesta suunnittelusta, siitä ei voi olla kuin onnellinen.

Kirjauduttuamme ulos hostellista meillä oli päivä aikaa tutustua omatoimisesti Budapestiin ja nauttia kauniista katukuvasta ja halvoista hinnoista. Aika kului lopulta rehellisen shoppailun merkeissä: tuliaisia itselle ja läheisille tuli ostettua lopulta niin paljon, että oivallisille katusoittajille osoitetut myönnytykset tuntuivat aika mitättömiltä. Päivä menikin varsin mukavasti, joskin viileä viima ei hellittänyt missään vaiheessa.

10.8.2011, 22:39, Budapest-Praha-juna

Hyvä on, myönnän kirjoittaneen äskeisen kappaleen loppuun juuri äsken. Jäätyämme ruokailemaan matkalla rautatieasemalle meidän täytyi nostaa lisää rahaa, ja siten aloitin kirjoittamisen Juulian suunnistaessa lähimmälle automaatille. Mainittakoon muuten, että Visa Electron on uskomattoman hyödyllinen kapistus: internetyhteys on nykyään aika lailla kaikkialla ja sitä myöhten valuutan kuin valuutan nostaminen onnistuu käden käänteessä. Oli miten oli, pääsin kirjoittamisessa vasta alkuun, kun annokseni jo tarjoiltiin pöytään ja oli aika hieman tankata. Ruoka oli hyvää ja jäimme vielä yksille drinkeille, kunnes kylmä ilmavirta alkoi lykkiä meitä kohti asemaa.

Meillä oli ongelma: yli 4000 florintia käyttämättä eikä mitään erityistä käyttötarkoitusta. Puolet kului ruokakaupassa, kun ostimme seuraavalle aamulle purtavaa (siitä lisää huomenna) ja tarpeeksi suuri osa lopuista matkan varrelle sattuneessa pubissa, jossa joimme yhdet tummat oluet (0.5l, 7.3%, 450ft ~ 1.60€) ja minun täytyi hetken mielijohteesta nauttia yksi punainen absintti (4cl, 80%, 600ft ~ 2.20€).