Harmaan tajun tuolla puolen

28.12.2011, 2:08, Pikavuoro Tampere-Helsinki-Vantaa

Istun bussissa enkä saa nukutuksi. Ida nojaa olkapäätäni vasten ja hengityksestä kuulee, että 20 tuntia sitten alkanut tiivis valmistelupäivä on vienyt voiton matkajännityksestä. Uni voisikin olla tarpeen, sillä jälkimmäinen lentomme laskeutuu Lissaboniin vasta myöhään iltapäivällä. Sitä ennen tiedossa on tyypillisesti päivän täydeltä lähtöselvityksiä, lentokoneruokaa ja kireitä hermoja. Mutta jahka hotellihuoneen ovi sulkeutuu selkiemme takana, voimme uppoutua matkan todelliseen luonteeseen: ansaittuun ja odotettuun virkistyslomaan.

Aivan absoluuttisesti ei irtautuminen Hervannan arjesta onnistunut, sillä samaan bussiin ja lennollekin sattui Maltalle suuntaava tupsulalainen äijäporukka. Johtuneeko näiden jutuista vai kehnoista yöunista, mutta pää alkaa olla liian jäässä kirjoittamiseen. Ei sen onneksi väliä, sillä odotukset reissulta ovat varovaisen kovat: on oikeus hemmotella itseään ja toista, sekä mahdollisuus hieman seikkailla ja improvisoida parhaassa mahdollisessa seurassa. En malta odottaa, että olemme perillä – tai edes koneessa!

---

29.12.2011, 22:25, Recidencial lar do Areeiro

Tässä sitä nyt ollaan: hotellin sängyllä uupuneena ja valmiina nukkumaan. Enää pitäisi kirjoittaa pari sivua huoliteltua tekstiä viimeisistä 40 tunnista. Aivan, tämä on jo toisen lomapäivän ilta. Ensimmäisenä en malttanut saati jaksanut kaivaa lehtiötä esille, ja syy löytynee seuraavien rivien välistä.

Koko matkahan sai alkunsa eräänä alkusyksyn iltana, kun päätimme Idan kanssa haistattaa pitkät suomalaisten ystäviemme uudenvuodensuunnitelmille. Otimme hyllystä karttakirjan, siitä Euroopan maita koskevat sivut ja niistä $RANDOM-muuttujan %-operaattorin avulla yhden sattumanvaraisen, joka oli Portugali. Mikäs siinä, kuulostaa eksoottiselta! Varasimme lennot ja hotellin muutamaksi päiväksi, mutta sen tarkemmin emme turnausaikatauluun syyskiireiden vuoksi kajonneet. Pakkaaminenkin olisi ilman pirttihirmua todennäköisesti jäänyt viimeiselle illalle, mutta toisaalta enpä valita siitäkään toimintamallista, jonka mukaan pari tuntia ennen hissin kutsumista voi vielä lysähtää sohvalle ja pyöräyttää leffan käyntiin.

Mutta siitä se sirkus sitten alkoikin. Bussi Tampereen keskustaan lähti 01:19, bussi Helsinki-Vantaan lentokentälle 01:45, lento Frankfurtiin taas n. 7:15 (aikataulun mukaan 6:30) ja jatkoyhteys sieltä Lissaboniin 13:50. Perillä Portugalissa olimme neljän jälkeen paikallista aikaa.

Jokaisessa vaiheessa teki mieli nukkua ja menestys siinä oli vaihteleva. En toki yritä sanoa, että matkustaminen olisi ollut mitenkään kamalaa, sillä ihan jännäähän se kaikesta univajeesta huolimatta aina on. Frankfurtissakin havaitsimme vasta koneeseennousun alettua, että lähtöterminaali oli vaihtunut B03:sta A24:ään ja että siirtymäaika yhdellä suurimmista lentokentistä teki meistä hetkessä kuulutusjulkkiksia. Saapuminen Lissaboniin puolestaan oli varsin järisyttävä selvästi huonoimman kokemani laskeutumisen johdosta. Onneksi se oli silti lentäjän ensimmäinen eikä viimeinen.

Perillä Lissabonissa oli aika laittaa sormi suuhun. Hotellin osoite oli tiedossa, mutta kaupungin maantietoa taas ei, ja taksijono oli pidempi kuin keskustorilla yo-yönä. Ostimmekin kartan ja aloitimme rinkkapatikan tutustuen samalla hieman paikalliseen katukuvaan. Auringonlasku teki mukavan efektin, mutta ei poistanut sitä tosiasiaa, että sekä unensa että ruokansa lentokoneessa saaneelle muutamakin kilometri tuntuu pitkältä.

Löysimme viimein hotellille ja saimmekin mukavan nopeasti avaimet huoneeseen. Ulkona alkoi olla viileä, ja levällään olleiden ikkunoiden myötä myös sisällä. Onneksi kylpyammeen veden sai säädettyä aivan niin överiksi kuin halusi. Sinä iltana peseydyimme, ostimme ruokakaupasta makoisat piknik-eväät, maistelimme kolmen litran viinitonkan sisältöä ja hyvin sujuvasti ja vaikeuksitta valahdimme höyhensaarten hellään syleilyyn.

Uni maittoi vielä aamullakin, mutta aamupala maittoi sitäkin enemmän potkaisten samalla käyntiin uuden päivän, tämän päivän, ja antaen Portugalin auringolle toisen tilaisuuden. Siitä lisää myöhemmin.

---

31.12.2011, 13:25, Lissabonin eteläranta

Aurinko paistaa syliin ja uudet mustat farkut ovat niin kuumat, ettei olo ole enää ollenkaan wappuinen. Ennen tätä päivää nimittäin sää tuntui jokseenkin hämmentävältä: kaikkialla on kirkasta ja kesäistä, mutta ilman on varsin viileä suurimman osan vuorokaudesta. Aivan kuin Suomen keväällä. Totta puhuen ajatus pimeästä, loskaisesta talvesta tuntuu todella kaukaiselta, vaikkei tässä mistään rantalomasta kyse olekaan.

Kun toissapäivänä torstaina heräsimme ensi kertaa hotellin aamiaiselle ja pian sen jälkeen suuntasimme kävellen kohti kaupungin oletettua keskustaa, tajusin, että seuraavien päivien ajan turismia tulisi harrastettua ihan tosissaan. Hotellihuone olisi varsin tylsä ympäristö viettää aikaa nyt, kun tänne asti on tultu. Niinpä me siis kävelimme, otimme paljon valokuvia merkillisestä katukuvasta, ja vaihe vaiheelta lähestyimme keskustaa, joskin reittivalinnat kiersivät vähän sieltä sun täältä. Slummejakin nähtiin. Erityisimmät piirteet Lissabonissa olivat ehdottomasti kaoottinen pysäköintikulttuuri, autoilijoiden jalankulkijaystävällisyys ja hurjat pinnanmuodot, jotka luovat hauskan efektin kaupungin näköaloihin.

Kierreltyämme aikamme sekalaisia katuja päädyimme yhdelle suurimmista nähtävyyksistä, Castello du Jorgenille. Kaupungin korkeimmalla paikalla olevat linnan jäänteet tarjosivat huikeat näköalat joka suuntaan. Ennen kierrosta kävimme kuitenkin syömässä pientä välipalaa, joka vahingossa muuttuikin täysipainoiseksi lounaaksi. Lasku oli irvokas, mutta toisaalta reilut annokset muste- ja anturakalaa tekivät hyvää kaiken reissaamisen jälkeen.

Illan tullen ostimme metroliput ja palasimme hotellille. Olimme edelleen niin uupuneita, että nousimme kevyttä iltapalaa, kävimme naapurikuppilassa yksillä ja internetissä, ja simahdimme hyvin pian sen jälkeen lakanoiden väliin.

Seuraavana aamuna heräsimme tuttuun tapaan aamiaiselle, jonka jälkeen suuntasimme etsimään Lissabonin todellista liikekeskustaa, joka oli vielä toistaiseksi löytämättä. Sen ihmeellisempää määränpäätä emme tarvinneet, sillä olihan meillä toisemme ja rauhoittava vieras ympäristö. Löysimme kävelykatualueen, keskusaukion, komean näköalatasanteen ja kauniin auringonlaskun. Ostin itselleni housutkin.

Ennen iltaa kävimme siistiytymässä illallista varten. Ravintolan valinnassa ei sovellettu vielä kaikista kovimpia paukkuja, mutta ruoka oli oikein hyvää eikä viinikään hassumpaa. Viski tuli vahingossa tuplana, mutta se ei varsinaisesti menoa haitannut. Seikkailimme takaisin hotellille ja puhuimme kaikesta hassusta juuston ja viinin painikkeeksi. Kävin vielä naapurissa tuopillisella saadakseni yhteyden paikalliseen kontaktiimme. Voin kertoa, ettei sinäkään yönä ollut vaikeuksia nukahtaa ajoissa. Luulen, että biologinen kelloni on jäänyt Suomen aikaan.

Tänä aamuna herätessäni olo ei ollut mitä parhain, mutta päivä on parantunut tasaisen varmasti, ja jos sama trendi jatkuu, tästä tulee suurenmoinen uusivuosi! Aamupäivällä varasimme hotellin Albufeirasta Algarven maakunnasta, jonne olemmekin matkalla jo 24 tunnin kuluttua. Parhaillaan istumme valokylvyssä rantahietikolla ja nautimme siitä, kun mihinkään ei ole kiire.

---

1.1.2012, 15:17, Lissabon-Albufeira-bussi

Vuosi on vaihtunut ja sen kyllä huomaa. Yhtäkkiä kaikki on aivan erilaista: taivas on pilvinen, kadut ovat sotkuiset ja matkailua leimannut epäilyttävän sujuva helppous muuttui vaiheittain surkuhupaisaksi sattumuksien sarjaksi, kun yritimme vaihtaa kaupunkia. Sitä ennen kuitenkin lyhyt kertaus uuden vuoden aatosta.

Eilen aikamme loikoiltuamme lähdimme etsimään kevyttä välipalaa sekä erävoittoa minulle reililtä tutussa “minulla on ase”-pelissä. Keskustan alueen kahvilat eivät täysin vastanneet odotuksiamme, joten päädyimme vähän syrjemmälle piskuiseen nurkkakuppilaan syömään voileivät. Palasimme kenkäkaupan kautta hotellille levähtämään hetkeksi ennen illallista.

Hieman kuuden jälkeen lähdimme etsimään kelvollista ruokapaikkaa. Nälkäisinä sellaisen pian löysimmekin, ja vaikka puitteet eivät aivan viimeisen päälle olleetkaan, niin ainakin saimme yhdessä täytettyä vatsamme ja päämme. Siirryimme läheiseen drinkkibaariin jatkamaan iltaa aina siihen asti, kunnes kello lähestyi puoltayötä ja suunnistimme rantaan katsomaan kaupungin komeaa valoshow’ta. Pian ilotulituksen loputtua palasimme hotellille kumoamaan vuoden ensimmäisen kuohuviinin. Tosin niinhän siinä taisi lopulta käydä, että väsymyksen ja huojennuksen edesauttamina viini kumosikin meidät. Mutta väliäkö sillä, kun lähdimme yhdessä?

---

1.1.2012, 22:25, hotelli Boavista, Albufeira

Tässä yksityiskohtainen kertomuksemme matkasta Algarven maakuntaan vuoden ensimmäisenä päivänä, jolloin miltei mikään ei toiminut aivan odotetusti…

Puoleenpäivään mennessä olimme pakanneet tavaramme, tarkastaneet juna-aikataulut ja kirjautuneet ulos hotellista. Matkasimme rinkkoinemme metrolla keskustaan aikeena ottaa lautta läheiseen rantakaupunkiin ja jatkaa sieltä junalla maan eteläosiin. Emme olleet täysin yksimielisiä lauttalaiturin metropysäkistä, joten emme vaivautuneet vaihtamaan linjaa Baixa-Chiadon pysäkillä, vaan jatkoimme aina Cais du Sodréen asti. Se oli kuin olikin väärä laituri, joten jouduimme kantamaan tavaramme vajaan kilometrin verran Terreiro do Paçolle, jossa ostimme lauttaliput huonosti englantia osaavalta virkailijalta. Hieman myöhemmin astuimme lautalle, joka huristeli parisenkymmentä minuuttia lahdelman toiselle puolelle Barreiron kaupunkiin.

Noustuamme maihin harhailimme hetken laiturialueella etsien tietoa junalipuista. Huomasimme lopulta lipunmyynnin olevan aivan rautatielaitureiden yhteydessä. Menimme ostamaan lippua ja huomasimme molempien automaattien olevan epäkunnossa. Tiskillä oli portugalia puhuva pariskunta, jolta ei loppunut asia ei sitten millään. Odotettuamme kymmenen minuuttia vuoroamme pariskunta lähti. Junamme lähtöön oli tuolloin tasan minuutti aikaa. Kysyimme virkailijalta nopeasti, ehtisimmekö junaan, ja hän vastasi meille kieltävästi. Junan miehistö oli lakossa tämän yhden päivän ja siksi junat eivät kulkisi missään, mutta Lissabonista pääsisi kyllä bussilla. Kiitimme miestä ja suuntasimme takaisin. Kysyin eräältä bussikuskilta, pääsisikö Lissaboniin bussilla, mutta hän ohjasi meidät lautalle. Niinpä palasimme samaa reittiä takaisin lautalla, tosin tällä kertaa kulkiessani portista se ei näennäisesti avautunut ja turvamies kehotti minua työntämään sitä itse.

Päästyämme takaisin Lissaboniin emme tienneet, mistä etsiä linja-autoasemaa, näet sitä ei ollut selkeästi merkitty karttaan. Päätimmä lähteä kysymään asiasat kävelykadun turisti-infosta, mutta sepä oli suljettu. Niinpä poikkesin läheiseen turistiliikkeeseen kysymään apua ja sainkin sieltä ohjeet hakeutua Jardim Zoológicon metroasemalle. Kävelimme lähimpään metroon Rossioon ja ostimme kertalipun vain kuullaksemme, että vihreä linja ei syystä tai toisesta kulkenut. Onneksi tärkein linja oli sininen, joten riitti, että löydämme kävelymatkan päässä olevalle Baixa-Chiadolle, jonne meidät lopulta opasti puoliksi portugalia puhuneet kaksi vanhan koulukunnan poliisia. Asemaa edelsi kohtalaisesti ylämäkeä ja sittemmin kohtuuttomasti liukuportaita, mutta lopulta selvisimme oikealle seudulle.

Jardium Zoológicolta emme tienneet, minne jatkaa. Missään ei näkynyt linja-autoja paitsi eläintarhan parkkipaikalla. Kysyin apua korruptoituneen näköiseltä poliisilta, joka oli puhumassa vanhemmalle miehelle (todennäköisesti kunnanvaltuutettu). Konstaapeli ohjasi meidät ison tien toiselle puolelle keltaisen rakennuksen sisään, jonne olimme alkajaisiksi yrittää väärältä puolelta, kunnes polkupöyräilevä nuorukainen korjasi suuntamme. Kävelimme sisään suureen hallikompleksiin, joka lopulta osoittautui erinomaisesti naamioiduksi linja-autoasemaksi. Ostimme liput seuraavaan bussiin ja pidimme odotellessa ruokatauon kahvilassa.

Kun olimme suurella viekkaudella selvittäneet oikean linjan kaikista seitsemästä kello 15.15 lähtevästä, jätimme tavaramme ruumaan ja istuimme paikoillemme. Matka sujui rattoisasti ja voitin enemmän risti-nollia kuin hävisin.

Perillä Albufeirassa emme taaskaan tienneet, mihin jatkaa, sillä minulla oli pelkkä muistikuva varaamamme hotellin nimestä ja suurinpiirteisestä sijainnista. Lähdimme tavaroinemme suunnistamaan alaspäin kohti merta ja olimme pari kertaa vähällä juuttua lokaaliin minimiin, mutta ranta löytyi viimein. Sen tulkitseminen ilman karttaa vaikutti vaikealta, joten kysyin parilta poliisilta suuntaa. Toinen heistä tiesi paikan ja toinen osasi englantia, ja yhdessä päätimme, että olisi kai viisainta ottaa taksi, minkä myös teimme.

Ja niin pääsimme turvallisesti ja määrätietoisesti perille unelmapaikalla sijaitsevaan neljän tähden hotelliimme ystävällisessä kaupungissa, joka keskitalvellakin vaikuttaisi sisältävän palan paratiisia.

---

2.1.2012, 12:05, Albufeiran hiekkaranta

Kun katson eteenpäin, näen pelkkää hiekkaa, merta ja taivasta. Korviini kantautuu säännöllinen pauhina, jota säestää satunnainen lintujen kirkuna ja etäinen elämisen äänimaisema, mutta muuten sekin on varsin tyyni. Aurinko paistaa keskellä horisonttia ja selvästi pureutuu vaaleaan ihoon. Ilma on silti raikas ja ajoittainen tuulenvire tekee sen, ettei aivan tule hiki.

Merkillistä kyllä, mihinkään ei ole kiire.

---

4.1.2012, 13:30, Albufeiran itäisempi ranta

On hassua, miten laiskaksi laiskottelu ihmisen tekee. Parina viime päivänä meillä ei ole ollut muuta kuin aikaa, mutta sen käyttäminen kirjoittamiseen on tuntunut ylitsepääsemättömän hankalalta tai muuten vain tarpeettomalta. Toisaalta eipä tässä ole tehtykään mitään, mikä vaatisi sangen monta lausetta.

Kun sunnuntai-iltana astuimme ensimmäistä kertaa hotellihuoneesee, olimme häkeltyä sen siisteydestä, sisustuksesta ja sijainnista – hinta oli sentään melkein sama kuin lissabonilaisen murjun. Lämpötilakin pysyi mukavan rajoissa ympäri vuorokauden. Erityisesti mieleen jäi seurallinen henkilöstöpäällikkö, joka piti aamupalapöydässä huolen, että saimme kaiken tarvittavan suuhunpantavan sekä tiedon Portugalin kurjasta taloustilanteesta, pääministeristä ja työsopimuslainsäädännöstä. Olimmehan viimeiset kaksi yötä paikan ainoat asiakkaat.

Maanantai ja tiistai kuluivat sujuvasti rannalla. Aurinko laski aina kuuden aikoihin, ja siihen mennessä olimmekin palanneet hotellille siistiytymään illallista varten. Sunnuntai-iltana söimme makoisat miekkakala-ateriat viihtyisässä paikassa, joka on edelleen reissun suosikkimme. Maanantaina oli vuorossa valtava kahden hengen paella, jota parempaakin olen kyllä maistanut, mutta tulipa vatsa täyteen. Ja tarjoilijat olivat kovin sympaattinen joukko.

Eilen taas palasimmi punaviinikantaan pihviravintolassa. Saman iltana ostimme pullon kirsikkalikööriä ja kartoitimme sen käyttötapoja laivanupotuksessa.

Tänään vaihdoimme hotellia, sillä uuden vuoden sesongin päätyttyä tuttu ja turvallinen Boavista jatkaisi talviuniaan. Kävelimme rinkkoinemme paahteisen kaupungin halki saman ketjun toiseen hotelliin. Parin kilometrin matkalla olisi helposti ehtinyt harkita jotain kymmenistä muista majoitusvaihtoehdoista, mutta saavuttuamme perille kaikki epäilys huuhtoutui pois kuin jalanjälki vesirajasta: tuttuina asiakkaina meidän kahden hengen huoneemme oli päivitetty komeaksi sviitiksi, jonka koko mitteli samassa sarjassa Hervannan kaksiomme kanssa.

Vaan emmepä jääneet sinnekään pidemmäksi aikaa nuutumaan, vaan vaihdoimme uikkarit alle ja painuimme paikantamaan kaupungin itäisemmän rantahietikon.

---

6.1.2011, 10:23, Hotel de Aldeian sviitin parveke

Istun hotellin parvekkeella kasvot kohti aurinkoa, tervehdin sitä viimeisen kerran ennen paluuta viileämmän Lissabonin kautta takaisin pohjoiseen kotiin. Vielä muutama hetki ennen uloskirjautumista ja rinkkamarssia kohti linja-autolaituria. Siemailen silkinpehmeää brandya ja yritän lykätä haikeuden tunnetta myöhemmäksi.

Hotellin vaihto pariksi yöksi toi mukavan lisänäkökulman Albufeiran kaupunkiin, mutta edes sviitti ja ilmainen minigolf eivät muuttaneet sitä tosiasiaa, että aamiainen ja langaton internet eivät yltäneet edellisen paikan tasolle. Henkilökohtaisesti sydämeni jäi Boa Vistaan. Respan täti oli tosin äärettömän ystävällinen ja mm. ilmoittautuminen ekskursiolle historiallisen Algarven kohteisiin onnistui hänen toimestaan erinomaisen vaivattomasti.

Kyyti haki meidät pihasta vähän kahdeksan pintaan eilisaamuna. Bussi poikkoili kapeita katuja vielä muutaman muun hotellin pihaan, ja kun matkanjohtaja aloitti litaniansa mikrofoniin, kuuntelijoita oli ehkä kolmisenkymmentä, pääosin iäkkäitä tai perheellisiä.

Ensimmäinen kohteemme oli kaupunki nimeltä Silves, sen linnoitus ja tori, josta sai myös maan parhaiksi tituleerattuja appelsiineja. Ennen matkan jatkumista ostimme kokeeksi yhdet, ja totta vie ne olivat makeita! Ei silti kyllin, jotta Idan päänsärky olisi hellittänyt. Jatkoimme matkaa kohti ylänköisempää seutua, ja aina vähän väliä opas luki kirjasta faktoja töskähtelevällä korostuksella ja sanankäänteillä, joiden perusteella sama asia sanottiin ensin kahdesti ja parin virkkeen jälkeen vielä kerran, jotta kukaan ei varmasti tippuisi kelkasta.

Nousimme Algarven korkeimmalle huipulle, 902 m, ja kuvasimme opaskoiran kanssa hetken ympäröivää röpelöistä maisemaa. Sen jälkeen laskeuduimme lounastamaan alempana olevaan kylään. Lounas oli omakustanteinen, joskin valmiina kokonaisuutena hyvin edullinen ja täyttävä. Meidät istutettiin samaan pöytään hollantilaisen keski-ikäisen pariskunnan kanssa. He olivat oikein mukavia ja antoivat minun syödä valtaosan maukkaasta piri-piri-kanasta, kun itse olivat niin kevyellä linjalla.

Lounaan jälkeen seurasi pidempi bussimatka kohti Portugalin ja koko Euroopan lounaisinta osaa. Luin novelleja, Ida nukkui. Saavuimme paikkaan nimeltä Maailman loppu (The End of the Wolrd), ja lyhyt silmäys ympärille antoi välittömästi oikeutuksen ennen löytöretkiä annetulle mahtipontiselle nimelle. Lounaisin piste oli nimittäin valtava niemeke kymmenien metrien korkuista kalliota, joka kannatteli nokassaan Euroopan tehokkainta majakkaa ja otti vastaan Atlantin voiman sekä Afrikan että Amerikan suunnalta. Vierailu oli ajoitettu viisaasti iltapäivän jälkipuolelle, jolloin aurinko hautasi koko näkyvän rannikon kultaiseen syleilyynsä. Se oli komeaa. Nimikkoravintolaa vain en löytänyt mistään.

Paluumatkalla kävimme vielä Lagosin kaupungissa. Aurinko laski ja kymmentuntisen turistikierroksen jarrutettua hotellin edustalle ulkona oli jo pimeä. Sinä iltana emme syöneet ravintolassa, tai onhan KFC:kin kai ravintola, mutta kontrasti on silti huomattava. Ja viiniin ja pihveihinkin kyllästyy ennen pitkää.

Nyt on kuitenkin aika lähteä. Kuuma voi tulla, mutta se ei haittaa, sillä seuraava kerta sille tunteelle saattaa odottaa vasta toukokuussa.

---

20.1.2012, 16:23, Tampere-Jyväskylä-juna, Suomi

Niin. Paluusta on nyt pari viikkoa ja monet siihen liittyneet oletuksen on osoitettu tosiksi. Helsinki-Vantaan kymmenen astetta pakkasta iskivät farkkutakin läi kuin neutronisuihku, kunnianhimoiset opintosuunnitelmat ja vapaaehtoisprojektit taas palauttivat unirytmin äkkiä alijäämäiselle tasolle. Onneksi oma uusi koti oli juuri niin lämmin ja kotoisa kuin lähtiessä.

Tai no, totta puhuen kämpän lämmitys oli muutaman päivän ajan aivan tuskallisen kuuma, mikä oli eräänlainen kiero käänteisilmiö Lissabonin kalseille hotellihuoneille.

Palatakseni reissun viimeisiin päiviin otan lyhyen kertauksen tarinan edellisestä kappaleesta: pakattuamme rinkat täyteen viiniä haastoimme iltapäiväauringon ja lähdimme muutaman kilometrin päähän linja-autoasemalle. Kävelimme etsien samalla mahdollisuutta ostaa vielä yksi pullo Adego de Borbaa, suosikkivalkkariamme. Löysimme kuitenkin aseman ennen viiniä. Olin rehellisesti hiessä ja bussin lähtöön oli vielä tunti. Ida ei suostunut luopumaan Borbasta, mutta minä en suostunut enää kantamaan rinkkaa, joten seuraavan tunnin ohjelma oli aika ilmeinen.

Kun olin kävellyt kymmenisen minuuttia etelään, löysin torin. Ostin vettä, mutta Borbaa en löytänyt. Päätin kuitenkin jatkaa takaisin itään, sillä muistelin siellä olleen yhden viiniliikkeen. Arvioni erehtyi viitisen minuuttia, mutta löysin lopulta paikan. Borbaa en löytänyt. Oli aika lähteä takaisin asemalle, mutta sillä kertaa päätin käyttää optimoitua pujottelureittiäni, jolle Ida ei ollut lämmennyt tuntia aikaisemmin rinkkojen kanssa. Hahaa, olen vapaa! Lähdin pujottelemaan, mutta viiniliikkeitä ei näkynyt missään ja tuskin vastaan enää tulisikaan. Muistin, että ostoslistalla oli myös appelsiineja, joten poikkesin viime metreillä lähikauppaan niitä ostamaan – ja siinähän se Borba-pullo odotti noutajaansa! Ruokapaukassa, tietenkin. Olinhan sentään Portugalissa. Palasin asemalle, hyppäsin bussiin ja kolmisen tuntia myöhemmin astuin Lissabonin hämäräperäiseen asemahalliin.

Aurinko teki laskuaan eikä meillä ollut yösijaa eikä verensokeria. Kiertelimme rinkkoinemme Lissabonin keskustaa etsien toimivaa langatonta verkkoa, mutta tuloksena oli ei-oo:n lisäksi vain yhdet maksetut hampurilaiset ja pikavisiitti niin hämärän huumeluolan kynnyksellä, ettei sitä osaa sanoin kuvata.

Jouduimme nöyrtymään ja palaamaan Residencial al Areeiroon, ensimmäisten öiden paikkaamme – mutta kas, se olikin jo täynnä. Onneksi viereisen kahvilan valkotäpläinen suosikkitarjoilijamme oli töissä ja kuultuaan tarinamme ohjasi meidät auliisti tietokoneen ääreen. Verkkoon päästyämme majapaikan löytäminen kesti ehkä kymmenen minuuttia. Melkoista uusavuttomuutta.

Otimme metron Rossioon ja jokseenkin pienellä vaivalla hilasimme saattueemme DownTown Hostelin aulaan. Kiinalaisten omistama perheyritys vaikutti uudelta, sen IKEA-kalusteet melkein kiilsivät ja parvekkeen ovi oli niin hatara, että huoneen lämpötila oli hädin tuskin 15 astetta. Kävimme kevyehköllä iltapalalla läheisessä kahvilassa, mutta matkustuspäivän päätteeksi virta ei riittänyt muuhun. Lomafiilis taisi unohtua Albufeiraan.

Seuraavana päivänä emme tehneet mitään erikoista. Veimme rinkkamme rautatieaseman tavarasäilöön, selailimme paikallisia alennusmyyntejä ja kiertelimme tutuksi tulleita kortteleita sellaisella hartaudella, että katukuva syöpyi mieleen ehkä ikihyviksi. Keltaiset pienoisraitiovaunut, katutaiteilijat, neonliiviset poliisikaksikovat, joista yksi osaa lukea, toinen kirjoittaa, eikä kumpaakaan kiinnosta, että jalankulkijoille punainen valo on yhtä kova hidaste kuin 5 m/s vastatuulta. Tummapukuiset, parransänkiset miehet, jotka kaupustelevat kevyitä huumeita joka toisessa tienristeyksessä… Iltapäivällä kävimme nappaamassa viimeisen ruuan, jonka jälkeen noudimme rinkkamme ja suuntasimme lentokentälle. Siirtyminen yleisellä linja-autolla sujui kuin hidastempoisessa farssissa, mutta onneksi selvisimme lähtöportille kerrankin hyvissä ajoin.

Lento tuli ja meni: suoraan Helsinki-Vantaalle. Ruoka oli ihan jees. Luin kirjaa tai koetin nukkua, ja niin näköala muuttui hiljalleen mustasta valkoiseksi, kun lähestyimme Suomen ilmatilaa hyvissä ajoin ennen auringonnousua. Laskeutuminen. Tavarat. Elämäni toiseksi kylmin kymmenminuuttinen pikavuoropysäkillä, josta nappasimme 50-paikkaisen yksityiskyydin Tampereelle.

Sanotaan, että tärkein osa lomamatkassa on se, kun palaa kotiin ja näkee sen uusin silmin. En tiedä siitä, mutta astuessani kynnyksen yli tunsin, että vaikka loma, hengähdystauko, tuli todella tarpeeseen, niin odotin myös alkavaa arkea suurella innolla. Portugali antoi minulle energiaa, kokemusta, muistoja, puoli rinkkaa viiniä ja kolmen pesun pintarusketuksen, mutta yksi asia on selvästi yli muiden. Uuden parin ensimmäinen ulkomaanmatka on tiukka testi ja minä uskon, arvoisa lukija, että me läpäisimme sen!