Harmaan tajun tuolla puolen

Pirkkalan lentokenttä, pe 23.7. 16:13

Heräsin tänä aamuna siihen, kun kaverini soitti ja pyysi pelaamaan välittömästi lentopalloa. Nousin ylös ja haukkasin pari voileipää, täytin juomapullon ja kiiruhdin takaparkin kentälle. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja tunsin oloni rennoksi ja vapautuneeksi. Vain tavallista siistimpi asunto sekä täyteen sullottu laukku sohvan juuressa antoivat ymmärtää, että myöhemmin iltapäivällä lähtisin viikon matkalle Ranskaan.

No, tässä sitä nyt ollaan, lentokentällä. Check-in aukeaa toivottavasti pikapuoliin, joskin senkin jälkeen odotusta pikkuaseman hiljaisuudessa riittää vielä pari tuntia. Lähdimme aikaisin, sillä eihän koskaan voi tietää, mitä matkalla tulee tapahtumaan. Tällä kertaa ei tapahtunut mitään suunnitelmasta poikkeavaa, ei ainakaan vielä. Suunnitelmia tällä matkalle on kyllä siinä määrin paljon, että jokin niistä on todennäköisyyksien puitteissa suorastaan tuomittu muuttumaan. Jostainhan se jännitys on saatava.

Matkatoverinani minulla on kummisetäni, jonka idea koko reissu alunpitäen olikin. Tehtävänjako on karkeasti ottaen sellainen, että minä hoidan puhumisen ja tilanteenmukaiset järjestelyt, hän hoitaa luottokorttilaskunsa. Yhdessä aiomme siis käydä tervehtimässä tuttavia Strasbourgissa, raapaista koillis-Ranskan kulttuuritarjontaa Maginot-linjan ja polkupyöräilyn muodossa sekä tietenkin viettää laadukasta kummisetä-kummipoika-aikaa tällä kertaa vieraalla maalla.

Se kuitenkin pohjustuksesta. Tässä matkapäiväkirjassa aion kertoa kuulumisia ja käänteitä tulevan viikon valloitusmatkalta, mutta koska niitä ei vielä ole, pakkaan vihkoni takaisin laukkuun ja nostan katseeni kohti terminaalin takaseinää ja tulevaa lentoa. Au revoir, baby!

Mannheim-Offenburg IC 2005 -juna, Baden-baden Hbf, la 24.7. 13:51

Tämä päivä on ollut yhtä matkustamista aamusta alkaen, mutta vasta nyt tuntuu, että löysin sopivan kirjoitusvälin. Olemme tunnin kuluttua Strasbourgissa, jossa pääsemme ehkä ensimmäistä kertaa hetkeksi asettumaan aloillemme sekä myös nauttimaan aidon ranskalaisen keittiön antimista, jahka pääsemme Webereille asti Königshoffeniin. Sitä ennen  pieni kertaus eilisestä.

Lento meni hyvin, tai ainakin ilman suurempia eriskummallisuuksia. Viihdykkeet olivat harvassa ja taivaskin harmaassa, joten tyydyin läppäriini ja ulkoisen kiintolevyn antimiin. Ensimmäisen yön stressaaminen ei jaksanut muutenkaan enää kiinnostaa.

Laskeuduimme, ja hyvin pian kävi ilmi, että shortsit ja aurinkolasit olivat lähinnä tragikoominen tapa varustautua Hahnin intensiiviseen vesitihkuun. Ainakaan kuumuus ei haitannut. No, tapasimme pian matkalaukkumme, joiden kanssa astelimme terminaalista ulos ja vastapäisen hotellin aulasta sisään varauksemme lunastaaksemme. Hotelli B&B huoneineen oli mielestäni moderni ja viihtyisä eikä hintakaan ollut kohtuuton. Jätimme laukkumme huoneeseen ja suuntasimme öiseen terminaaliin etsimään ruokapaikkaa, sillä Hahniin kokoisessa kylässä hädin tuskin muuta oli – ja ulkona satoi.

Luultavasti ainoa yhdeksän jälkeenkin tarjoileva ruokapaikka sai meistä asiakkaat. Tarjoilija ei ymmärtänyt selvää englannin kieltä, mutta osin primitiivikeinoinkin reissun ensimmäisen makkarat hapankaalilla saatiin tilattua. Juomatkin saapuivat ja saatoimme kilistellä matkan ihan oikeasti alkaneeksi.

Hyvin syöneinä palasimme hotellille, jumitimme limsa-automaatin ja valmistauduimme menemään nukkumaan, sillä itseäni ei edellisten öiden kukkumisen seurauksena ainakaan valvottanut tippaakaan. Toki pari tuoppia Bitburgerin pilsneriä toivat varmasti oman lisänsä väsymykseen. Tein vielä Facebookista tutut lihaskuntoharjoitteet ja havahduin kaiken käänteeksi tajuamaan, että tulisin nukkumaan todella huonosti. Niin siinä sitten kävikin, ja nyt väsyttää.

Aamulla herätys oli puoli kahdeksan aikoihin. Suihkusta aamiaisen kautta vielä terminaalia tutkimaan hetkeksi, kunnes kävelimme linja-autolaiturille jättämään lentokenttäkylän viikon ajaksi. Mannheimin bussi lähti kymmeneltä. Löysimme rautatieasemalle vaivalla, ostimme liput ja kävimme voileivillä ennen lähtöä, joka tapahtui 13:09 paikallista aikaa.

Kirjoittelun aikana olen jo ehtinyt vaihtaa junaa Offenburgissa sekä tarkastella keskieurooppalaista maaseutumaisemaa tarkkoine peltokuvioineen ja tuulipuistoineen. Tässä sitä nyt ollaan, matkalla kohti Ranskaa. Ihmeellinen asia kyllä tämä kirjoittelu.

Hotelli Arc en Ciel, Strasbourg, su 25.7. 22:11

Alustavassa matkasuunnitelmassa tämän päivän kohdalla oli kaksi sanaa: Strasbourg ja turismi. Niiden välissä oli väliviiva. Ja siitähän koko päivässä on ollut kysymys, mutta kerrotaan nyt ensiksi Königshoffenin parhaiden matkaoppaiden taustoista ja siitä, kuinka päivän aikataulu sai muotonsa.

Eilen, lauantaina, saavuimme Strasbourgiin odotusten mukaisesti. Rautatieasemalla ajauduimme hetkelliseen päättäväisyyssuvantoon, mutta lyhyen hengähdyksen jälkeen olimme matkalla bussilinja 4:n pysäkille taskussamme tuoretta lippuautomaatin ulostetta. Linjuria ei tarvinnut pitkään odotella, ja oikean pysäkin löydyttyä ajallaan ja paikallaan kävelimme pian tavaroinemme hotellin portista sisään. Respan  tyttö osasi englantia heikosti mutta toisaalta lievä aitouden ja paikallisuuden vivahde auttoi pääsemään mukavasti ranskalaiseen tunnelmaan kauttaaltaan kansainvälisten liikenneasemien jälkeen.

Hotelli oli vähän halvan oloinen mutta siisti ja siedettävä. Emme jääneet aloillemme pitkäksi aikaa, vaan kävimme lyhyellä kävelyllä lähikaduilla ja lähikaupassa.

Seitsemältä soitimme ovikelloa vajaan kilometrin päässä läheisellä omakotinukketaloalueella. Tätini mies avasi minulle entuudestaan tutun ulko-oven ja astuimme jännittyneinä hänen lapsuudenkotiinsa, jossa myös vanhemmat sekä tätini ja oma kummityttöni kummastuksissaan odottivat. Meidät ohjattiin puutarhaan nauttimaan sivistyneen tavan mukaisesti aperitiivit ja jutustelemaan joutavia. Yksi matkan epävirallisista virallisista osuuksista oli alkanut.

Oliivikeksien, pistaasipähkinöiden, salamin ja elsassilaisen viskin jälkeen siirryimme hiljalleen ruokapöydän ääreen. Pääruuaksi oli herkullista juustolla ja tomaattikastikkeella maustettua kinkkumakaronilaatikkoa valkoviinin kera. Jotenkin tyypillisesti vuoan reunat rapattiin lopuksi minun lautaselleni. Pääruuan jälkeen maisteltiin juustoja ja punaviiniä. Parasta oli ehdottomasti paikallinen, lähes juokseva harvinaisuus; tehokkaimmin mieleen ja kielen päälle kuitenkin syöpyi väkevä Roquefort. Jälkiruuaksi söimme tuoreta kirsikoita, persikoita ja muita kivellisiä hedelmiä. Vatsa oli täynnä ja tyytyväinen. Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni aloin leikitellä mielessäni oikean maun tärkeydestä ruuassa, sillä maku ranskalaisilla kyllä on kohdallaan, ainakin viimeisimmän aterian perusteella.

Kuinka mikään tästä liittyy Strasbourg-turismiin ja eteviin oppaisiin? Kolmetuntisen juhla-aterian päätteeksi joimme teetä ja digestiivejä sekä keskustelime matkasuunnitelmista. Minua ja setääni ei pitkään tarvinnut taivutella ottamaan ranskalaisperhettä oppaaksemme suurkaupungin historiallisille kortteleille. Matkasuunnitelman kaksi sanaa alkoivat lisääntyä kuin horsmat hakkuuaukiolla. Tässä siis päivän jälkikasvua.

Aamulla heräsimme puoli yhdeksältä, kerrankin hyvin nukkuneina. Kävimme eurooppalaisella aamiaisella hotellin ravintolassa, jonka jälkeen marssimme kymmeneksi Webereille. Vietimme koko aamupäivän ihastellen vanhan kaupungin epäsuoria teitä, keskiaikaisia julkisivuja ja värikästä katukuvaa. Tuntui hyvältä, kun historioistija historioitsi ja tulkki tulkkasi. Otin paljon valokuvia, sillä pidin näkemästäni. Palasimme lounaalle Rue de Welschbruchille ja ruoka oli taaskin erinomaista.

Iltapäivällä turistikierros jatkui. Kävimme Strasbourgin katedraalin mahtavien holvikaarien alla ihmettelemässä kunnianhimoista arkkitehtuuria ja kuuntelemassa historiallisia anekdootteja. Katsastimme myös Euroopan eri liittoumien moderneja merkkirakennuksia, mutta sade yllätti meidät ja palasimme puistokatua pitkin autolle. Edessä oli vielä illan kulttuuritarjonta.

Ajoimme ulos kaupungista. Matka kesti yli 20 minuuttia, ja ellen olisi leikitellyt kummityttöni kanssa tavaratilassa, olisin kai kummastellut, mihin ihmeelliseen ravintolaan olimmekaan matkalla. Lopulta pysähdyimme keskelle idyllistä maalaiskylää ja astelimme siistiin ravintolaan, jonka ruokalista pyöri yhden ainoan paikallisen perinneruokalajin ympärillä: “pizza, joka ei kuitenkaan ole pizza” oli yleinen ja toimiva kuvaus.

Valtavassa leivinuunissa palavien puiden keskellä kypsennettävä läystäke koostuu perinteisesti leipätaikinasta, juustosta, pekonista ja sipulista. Reuna on jokseenkin kärventynyt, mutta keskiosa maistuu hyvältä muistuttaen erehdyttävästi pizzaa, josta puuttu tomaattikastike. Seurueemme söi itsensä kylläiseksi, ripotteli tuhkat pöydälle ja sivistyneen illallisen vaatiman ajan verran myöhemmin kiitti, kuittasi ja ajoi takaisin kaupunkiin.

Jäimme setäni kanssa vielä toviksi Webereille. Saimme joitakin ammattilaisten apuja koskien julkista liikennettä ja seuraavan päivän matkaamme Maginot-linjalle, mutta kello oli jo paljon ja oli hyvästien aika. Matkamme jatkui siitä eteenpäin kahdestaan, mutta kuluneista 30 tunnista suuri kiitos kuului matkaoppaille ja muonittajillemme Marcille ja Evelynille sekä tietenkin Matthieulle ja Ritvalle. Emmaltakin sain jo lentosuukon, vaikka ensimmäisenä iltana vielä kovin jännittikin. Niinkö se sitten on, että viini tekee naistenmiehen?

Strasbourg-Soultz-sous-Forets-juna, ma 26.7. 13:36

Ranskassa on todella paljon historiallisia linnoja ja myös mahdollisuuksia niissä vierailemiseen. Juuri nyt olemmekin matkalla pohjoiseen Soultz-sous-Forets’n kylään katsomaan yhtä, joskin tämä linna on vielä kevyesti alla satavuotias eikä sisällä luultavasti ainuttakaan maalausta tai kullattua kattokruunua. Siitä lisää myöhemmin.

Aamupäivällä söimme taas hotellilla ja lähdimme sitten kahdestaa kaupungille. Löysimme valtavan ostoskeskuksen, josta ei ollut poistuminen ilman kassillista tuliaisia. Aikataulu alkoi kuitenkin pakottaa ja ajoimme ratikalla rautatieasemalle. Tällä kertaa ostimme junaliput paikallisesta “junamaatista”, mikä osoittautui varsin opettavaiseksi kokemukseksi, sillä ranskantaidottomana ostin ilmeisesti pelkän paluulipun. Tajusin sen tietenkin vasta junan lähdettyä liikkeelle. Sama yhteys siis, mutta väärä suunta. No, konnari tuli, meni eikä virkkanut mitään. Matka jatkuu.

Hotelli Arc en Ciel, ma 26.7. 21:47

Tänään tiedän kävelleeni.

Kävimme heittämässä vettä 30 metrin syvyydessä keskelle pisuaaria keskellä toisen maailmansodan aikaista sotamonumenttia keskellä keskieurooppalaista metsää keskellä maaseutua keskellä oleellisesti ei-mitään. Toisin sanoen yksi kuuluisan Maginot-linjan suurista linnoituksista, Fort Schöenenburg, on nyt nähty, ja voin sanoa sen sijaitsevan vähintään viiden kilometrin päässä minkään julkisen liikenteen piiristä.

No, me siis päätimme kävellä. Ensin tosin pistäydyimme yksillä suuntaa-antavilla eräässä paikallisessa soultzsousforetslaisessa perhepubissa, jonne pistäydyimme sateensuojaan. Matka mäkisten peltoaukeiden halki oli pitkä ja hiostava, liftauskaan ei – sacre bleu – tuottannut tulosta. Viimein kello kolmen aikoihin saavuimme jylhän sisäänmenoportin kupeeseen ja astuimme viileään bunkkeri-ilmaan.

Linnoitus oli kuin suoraan jostain toisen maailmansodan aikaisesta sotapelistä. Luultavasti olikin. Parakit, asevarastot, ampuma-aukot, puhelinvaihde, raidekäytävät – vain sotilaat ja sodankäynti puuttuivat. Niinpä niin. Kaikessa mahtavuudessaan linnoitus oli kyllä mielenkiintoinen ja hämmästyttävä vierailukohde, mutta pidemmän päälle aika eloton. ei toki yli 50 vuotta sitten kyhätyltä tukikohdalta voi liikoja vaatia enkä vaadikaan. Muistorikas reissu.

Alhaalla oli myös aika kylmä, kuulemma vain 12 astetta celsiusta. Suomalaista mentaliteettia uhkuen marssimme sisään T-paidoissa, mikä lopulta olikin melko riittävä varustus (myös housut jalassa siis). Kierroksen loppupuolella saimme myös tuta henkilökunnan kiitettävän palvelualttiuden. Reitin alkupäätä jo sulkemassa ollut nainen kuunteli kärsivällisesti selityksemme väärästä kiertosuunnasta, antoi hiukan lisäaikaa ja suorastaan vaati meitä vielä kiertämään keittiön ja parakit huolellisesti. Myöhemmin maanpinnalla palveluutiski etsi auliisti taksin nnumeron ja lopulta sellaisen tilasikin naapurikylästä. Ulkona tihkutta ja jalkoja pakotti, mutta paikallinen pyyteettömyys auttoi rikkomaan tämän englanninkielisen turistin ennakkoluuloja ranskalaisista.

Matkustimme takaisin Strasbourgiin. Kävimme syömässä mehevää pihviruokaa jossain rahvaanomaisessa pikapaikassa, jossa uskottiin nopeaan palveluun, isoihin annoksiin ja eläinrasvaan enemmän kuin viineihin, juustoihin ja etanoihin. Naistenviikko oli ohi.

Parc Hotel, Wangenbourg, 27.7. 22:42

Eilinen teksti alkoi kai jostain kävelemisen päivittelystä. Hah! tänään käveltiin, ja vielä pikkuisen pidempään.

Aamu alkoi uusimman rutiinin mukaisesti suihkulla ja aamiaisella Arc en Cielissä. Pakkasimme kimpsumme ja tsekkasimme ulos puolta tuntia myöhemmin, kello oli noin kymmenen. Jätimme hyvästyt Königshoffenille (no emme edes jättäneet) ja ajoimme bussilla keskustaan, linja-autoasemalle. Uusi suuntamme oli linja 230, Strasbourg-Wasselonne, ja sieltä 232, Wasselonne-Wangenbourg. Lähdimme vuoristoon, aristokraattien ja muiden rikkaiden lomaseudulle.

Bussimatka meni ihan hyvin. Rento ja valpas asenne siivitti meidät lopulta idylliseen vuoristomaisemaan eikä hotellinkaan löytäminen tuottanut ongelmaa. Jos jokin silti oli sorana simpukassa niin pyörävuokraamon löytäminen, nimittäin internet-tiedustelun perusteella lähin ja ainoa paikka olisi muutaman kilometrin päässä naapurikylässä. Jätimme tavaramme ystävälliseen hotelliin, kuljimme “vuoristobussilla” pari pysäkkiä ja kiipesimme Obersteigenin kaduille valmiina polkemaan kilometritolkulla läpi koillis-Ranskan järeän havumetsävyöhykkeen. Sai siinä ihan hikoillakin Kun pääsimme polkupyöriä vuokraavan hotellin ovesta sisään, meille töräytettiin vastaus: “vuokraamme ainoastaan omille asiakkaillemme”. Tyrmistys: suomea. No ei, epäselvällä englanninkielellä meiltä menopelit evättiin. Oli muutosten paikka, vaikka ei sitä pitkään tarvinnut miettiä, että keksimme lähteä vuoristoon patikoimaan ihan vain jalkapelissä. Mutta ensin saman hotellin ravintolaan salaatille.

Tuopillista tuonnempana lähdimme matkaan. Seurasimme valmista reittiä Obersteidenista länteen, mutta pian kävi ilmi, että kartta oli aika viisiin suuntaa-antava. Tarkkaa sijaintia oli turha etsiä paperilta, sillä se oli tässä ja nyt. Aurinko paistoi valtavien kuusien lomasta ja hitaasti nouseva pengertie avasi näkymiä yhä kauemmas kumpuilevaan maakuntamaisemaan. Vuorten huiput houkuttelivat ylempänä, mutta serpentiinimäinen eteneminen oli hidastempoista ja reitti alkoi hiljalleen huomattavasti vaikeutua…

Olimme vastuullisesti poikenneet merkityltä luontopolulta. Matkanteko hankaloitui hankaloitumistaan, mutta päättäväisyys auttoi meidät ylemmälle tielle, joka avasi kauniin näköalan kohti kyliä ja pitkälle eteenpäin. Aloimme tutkia karttaa entistä tiiviimmin, mutta selkeys sijainnista oli hyvin kaukana. Niin olivat vielä huiputkin, jotka alkoivat kovin menettää mielekkyyttään tavoitteina. Jatkoimme matkaa silti kohti uusia maisemia, kun kohtasimme ystävällisen vanhan pariskunnan keskellä pyöräreittiä.

Pysähdyimme juttelemaan, vaikka heidän englnatinsa oli kuin minun ranskaani ja heidän saksansa kuin Reijon englantia. Minun saksani taas oli kuin intuitiivista viittomakieltä, kirjaimellisesti. Silti saimme mukavasti vaihdettua sijaintitietoja, vinkkejä ja kuulumisia. Lopulta jatkoimme matkaa, ja tällä kertaa suuntana oli alaspäin.

Eksyminen vuorille olisi ollut sinänsä hankalaa, sillä tavoitekylä näkyi lähes jatkuvasti kaukana laaksossa. Nopea laskeutumisreitti sen sijaan oli ongelma, mutta ratkaisimme sen aina hetkellisesti kavuten suoraan alas pitkin vuoren rinnettä, joka paikoitellen saattoi olla hyvinkin jyrkkä. Välillä liiankin. Olimme olleet liikkeellä kai jo ainakin neljä tuntia, kun tie nousi pystymetsän lomassa ylös ja olimme taas kartalla – ja sattumalta myös merkityllä vaellusreitillä. Siksakkaava polku johti meidät lopulta laaksoon, josta osasimme nousta takaisin hotellin kulmille. Jälkikäteen, ja vain jälkikäteen ajateltuna on huvittavaa, että kaikista raskain ja hiostavin nousu oli juuri se viimeinen asfalttimäki aivan tutussa maastossa.

Hotellilla kävimme suihkussa ja äidyin huomaamaan, että tällä kertaa majoitus oli todellakin huippuluokkaa (vaikka laaksossa olikin)! Sisustus, tilavuus, palvelu, toimivuus, tyylitaju – hieno paikka kerta kaikkiaan. Siistiydyimme vielä ja illastimme lähes pitkän kaavan mukaisesti hotellin omassa luksusravintolassa. Ruoka oli todella hyvää ja täyttävääkin vielä. Voisin väittää, että illallinen oli suorastaan mieleenpainuva, kiitokset kokille ja maksumiehelle!

Ruuan jälkeen jäimme vielä baarin puolelle katsomaan, kuinka olut tyhjeni lasista ja auringonvalo ikkunasta. tajusin, että tämä päivä oli ollut ikimuistoinen ja vielä alkumatkasta vaivannut väsymys tipotiessään. Ei haitannut, vaikka polkupyörät jäivät saamatta, sillä elämä jatkuu näinkin. Matkatoverini oli samaa mieltä. Huomenna meitä odottavat uudet kujeet vuoristossa enkä turhaan tahtoisi kätkeä innostustani niistä, mitä ikinä ne ovatkaan.

Aurinko laskee mailleen ja tilaan vielä yhden konjakin. Se sinetöiköön yhden näkymän unelmieni sielunmaisemiin.

Parc Hotel, Wangenbourg, 28.7. 21:19

Istun tässä pöydässä taas, olutlasi vierelläin ja vasen poski kohti laskevan auringon kajon kirkastamaa kylää. Pientä pilvenhaituvaa lukuun ottamatta taivas on selkeä ja sateenjälkeinen ilma raikas ja seesteinen. Sumukin on viimein jättänyt pohjoisrinteet. Tämä päivä on jäänyt mieleen sellaisena, kun uhmasimme säätä ja sää meitä.

Aamulla tutustuimme hotellimme totuttua ylellisemppän tapaan tarjoilla aamiainen. Tilaamamme kahvi ja kaakao tulivat pöytään ajallaan muassaan pieni korillinen lämpöimiä croisantteja. Seisovasta pöydästä saimme loput ja palasimme huoneeseen vielä levähtämään ja kertaamaan Google mapsin avulla edellisen päivän vuoristoseikkailun reitin. ulkona satoi, vuoristo ei oikein kutsunut.

Puolenpäivän jälkeen sade hellitti ja päätimme lähteä katsomaan lähistölle luhistuita linnanraunioita. Ensimmäinen löytyi leikiten, ja sen tornista oli kohtalaiset näköalat joka suuntaan. Toinen raunio oli alempana laaksossa Freudeneckin kylän liepeillä. Jälleen kerran summittaiset karttamerkit ja puutteellinen opastus sysäsivät selityksen maun päiväkirjatekstiin ja meidät pienimuotoiselle metsäodysseialle vieläpä aivan lähimaastossa. Löysimme liejuista rinnettä, tuoreita metsäkoneen jälkiä, viemäriluukkuja keskeltä metsää sekä paikallisen jätevedenpuhdistamon. Farkut ja lierihattu tuskin olivat otollisin varustus märässä kasvillisuudessa, mutta päättäväisyys ja punaiset rinkulat johdattivat meidät lopulta toisellekin rauniolle. Paha kyllä se oli suljettu syystä, jota ranskantaidottomat saattoivat vain arvailla. No, matkahan on määränpäätä ihmeellisempi. Käännyimme takaisin ja pienen haeskelun jälkeen löysimme taas Wangenbourgin pääraitille. Ennusteesta poiketen aurinkokin oli alkanut paistaa.

Kun saavuimme hotellille, iltapäivä oli jo pitkällä, mutta viimeisin ateria oli aamupala. Olimme juuri valmiit noutamaan restapsta kaksi tennismailaa ja pallon, kun vesisade vyöryi päälle uudelleen. Kenttä oli märkä ja innostus valui kadunviertä pitkin vuoristopuroon, joten kävimme sitten suurempia hikoilematta testaamassa hotellin uima-allasta. Järin pitkään se ei silti viihdyttänyt, joten lähdimme valmistautumaan illallista varten.

Tänään illastimme vaihtelun ja säästämisen vuoksi hotelli Schneebergin ravintolassa, melkein Parcia vastapäätä. Sangen tyylitelty paikka sekin, ja omistajat olivat todella ystävällisiä. Tilasin siansorkkaa ja Reijo ankkapaistia. Kummasti siinä taas aikakin vierähti, mutta ei se hukkaan mennyt. Jos nyt jokin oli erityisen hillitysti huvittavaa, niin naapuripöydän saksalaispariskunnan äkillinen valpastuminen, kun tilasin lopuksi laskun heidän ruokapöytäkielellään. Toinen seikka voisi olla se, kun ruokalistaa kääntämään intoutunut tarjoilijarouva tarkasti erikseen internetistä, mikä on piparjuuri suomeksi.

Ruokailun jälkeen palasimme hotellille. Toinen meni kaiketi nukkumaan, toinen etsi baaripuolelta pöydän ja avasi päiväkirjansa uudelta sivulta. Ja tässä sitä ollaan. Huomisesta päivästä tulee raskas ja mielenkiintoinen, ainakin toivon niin. Vaan eikös toivominen vaadita uskomiseen, ja uskominen tekemään unelmista totta? Saapa nähdä.

Parc Hotel, Wangenbourg, 29.7. 21:51

Vuoristoloma alkaa olla lopuillaan. Huomenaamuna herätys on aikainen kankeille jaloille, ensimmäinen teko taksin tilaus ja toinen on kursailematon aamiainen. Kyse on rankoista huveista kontrastina rauhalliseen kyläyhteisöön. Tänään kävelimme horisontaalisesti yli 20 kilometriä ja vertikaalisti niin kovin monta myös. Olo on sen mukainen, ansaitusti.

Aamurutiinien jälkeen olimme valmiit lähtemään. Postikortit matkaan ja eväskierros kyläpaupassa, joka kerrankin oli auki oikeaan aikaan. No, pidemmittä puheitta aloimme urakkamme. Kello oli kymmenen aamupäivällä ja keli oli tasaisen epävakainen. Etsimme sopivan luontopolun pään ja otimme suunnaksi Nideckin putoukset – nähtävyys kaukana mäkien takana.

Aurinko paistois ja pohkeita kolotti viime päivien reippailu. Mutkittelimme piennarta ja polkuja pitkin, eikä kestänyt pitkään, kun lämpö alkoi jo ottaa vallan ja lahkeista putosivat puolet pois. Ajoittaiset sadekuurot puolestaan kuluivat kuusen suojissa, vaikka eivät ne lopulta mitenkään pahalta tuntuneet. Maisemat vaihtuivat tiuhaan enkä suoraan sanottuna keksi, milloin olisin viimeksi päivän aikana ottanut yhtä paljon valokuvia, ellen sitten viime sunnuntaina.

Nideckin linnan tornissa söimme ensi kerran evästä: patonkia, banaania, suklaata, vettä. Laskeuduimme yhä alemmas vesiputoukselle, joka oli lopulta varsin komea näky, mikä saattoi hyvinkin johtua sen näkemisen eteen nähdyn vaivan määrästä. Olimme yhden laskutavan mukaan puolimatkassa. En muista, paljonko kello oli, mutta muistan rankan sadekuuron, vuotavan metsäkatoksen, mukavan isän ja pikkutytön sekä tiuhaan rullaavan objektiivin.

Sateen jälkeen metsä oli vihreä ja ilma raikas. Takaisin tielle kävelimme omia jälkiämme pitkin, mutta Wangenbourgin kylään ja hotellin suihkuun oli tarkoitus löytää vuoristoreittiä pitkin. Ei siis minkään solan kautta, vaan huippuja hipoen. Sadekuurot, niiden säännöllisyys ja vääjäämättömyys tekivät minuun vaikutuksen. En väitä vaikutuksen olleen täydellisen posiviitinen, mutta huvittavaahan se oli, kuinka patikoinnin tunnelma saattoi vaihdella laidasta laitaan muutamassa minuutissa vain yhden pilven takia.

Saavuimme huipulle: Schneeberg, 961 metriä. Söin patonkia ja kuivasin sukkiani. eräänlaiselta erävoitolta se tuntui, sillä se on tähän mennessä korkein jalan valloittamani huippu ja loppumatkan oli muutenkin rentoa alamäkeä. Hieman alempaa, hakkuaukion kohdalta, pohjoisrinne avasi upean näköalan alapuolella lepäävään kylään sekä Elsassiin niin pitkälle kuin silmä kantoi kosteassa ilmassa. Jopa sateenkaari syntyi Wangenbourgin päälle lisäten jollain tavalla tilanteen symbolista latausta. Seisoimme pitkään siinä, setä ja minä, kunnes lähdimme saattamaan loppuun etappimme ja ehtimään illalliselle.

Hotellilla olimme itseoikeutetusti poikki, mutta urakka oli kunniakkaasti takana. Levähdimme, peseydyimme ja astelimme alakertaa syömään oikein viimeisen päälle. Etanapannukakkua yrttihaudukkeen kera, kanankoipi valkoviinikastikkeessa ja nuudeleita, pieni pullo makeaa Rene Murè – valkoviiniä. Herkullista oli, mutta myönnettävä on, ettei se vertoja vetänyt tiistai-illan lampaalle.

Juuri nyt hotelli nukkuu. Henkilökunta on ollut äärimmäisen ystävällistä enkä millään tahtoisi olla suotta vaivaksi, joten kirjoittelen viimeisen illan muistoja käytävän pöytälampun alla, sillä baari suljettiin hetki sitten. Tämä on ollut huikea loma jo nyt. Katsotaan vielä viimeiset päivät.

Strasbourg-Offenburg – juna, 30.7. 17:50

Istun junassa penkillä vierelläni iso laukullinen likapyykkiä ja tuliaisia sekä reppu pullollaan kaikenkarvaista liikkuvan journalistin käyttötavaraa viimeisimpänä pisarana kaksi kappaletta aikuisten menolippuja.

Ensimmäiset hyvästit jätimme aamupäivällä. Parc Hotelin harsomaiset yöverhot loistivat auringonvalosta, kun heräsimme viimeiselle aamiaiselle, eikä olokaan ollut ollenkaan niin huono kuin olin pelännyt. Respan ahkera, harmaatakkinen siloposki oli taas työvuorossa ja olipa hän ehtinyt neljänneksi viimeisenä palveluksenaan tilata meille taksin Strasbourgiin aamiaisen jälkeen. Kolmanneksi viimeisenä tekonaan hän siirsi taksin myöhemmäksi, sillä tarkemmin ajateltuna emme halunneetkaan lähteä aivan heti. Puoli kymmeneltä maksoimme laskun ja viime pyyntöämme kunnioittaen hän vielä nauti meille tennismailat ja neljä palloa. Valitettavasti kenttä oli sangen liukas, mutta kevyt läiskiminen aamuauringossa oli hieno sinetti urheiluntäyteiselle lepolomalle. Kello 12.15 taksi haki meidät pihasta ja kiidätti Wasselonneen paikallisbussia vartomaan. Kuski ei juuri englantia puhunut, joten saksani sai jälleen yhden piristysruiskeen.

Saavuimme viimein Strasbourgiin ja hetkeä myöhemmin Webereille iltapäiväteelle. Kerroimme vuoristotarinoita ummikoista ja lammikoista, ja saatoimme tehdä jopa pienen vaikutuksen ruokavalinnoillamme. Söimme kaikessa rauhassa jäätelökakkua ja juustokakkua. Kertasimme setäni kanssa yhteen ääneen matkamme merkitystä ja siitä kumpuavaa suurtaa kiitollisuutta.

Oli aika lähteä. Jätimme hyvästit myös Strasbourgille, lopulta koko Ranskalle, ja tässä sitä ollaan: matkalla Mannheimiin.

Hahn-Tampere -kone, Saksan ilmatila, 31.7. 14:46

Ja viimeisestä illastahan ei sitten sanaakaan!

No hyvä on, ihan muutama vain. Saavuimme Maannheimiin seistyämme tunnin saksalaisessa ruuhkajunassa. Sopiva vapaa hotellihuone löytyi yllättävän helposti parin korttelin kävelyn jälkeen pääkadulla. Central Hotel oli kohtalaisen hintainen, kelpasi täydellisesti matkatavaroiden säilytykseen ja siistiytymiseen – ja taisin minä ehtiä pari tuntia nukkuakin!

Mannheim on suuri kaupunki, jossa iltaelämää perjantaina oli enemmän kuin koko alkumatkan kohteissa yhteensä. Mainittakoon, että viskin tarjoileminen ilman kolaa tai jäitä vaikutti silti loppuun asti turhan vaikealta tehtävältä. Tulin, näin ja tanssahdin. Silmät punertavat ja janottaa, mutta parhailta reissuiltahan ei lähdetä kuin kaikkensa antaneena. Taidan myös olla vilustunut.

Viimeinen päivä alkoi siis aivan liian aikaisin ja on sisältänyt lähinnä tympeää matkustusta ja myöhästelyjen aiheuttamaa odottelua. Kone on onneksi jo ilmassa – ajatukset saavat siivet ja elämä alkaa voittaa.

Tämä on matkapäiväkirjan viimeinen kappale. Totean vain siihen selvästi, että matka on ollut antoisa ja niin kovin, kovin tervetullut. Olen korvannut lukuisia haavemaisemia ihka aidoilla muistoilla ja ennen kaikkea itselleni olen nyt todistanut tulevani toimeen myös vieraalla maaperällä. Kiitollisena toivon, että olen panoksellani auttanut luomaan ikimuistoisen matkailuelämyksen myös matkakumppanilleni.